Jos sinulle tarjottaisiin pullollinen katkeruutta ihan huvin vuoksi, ottaisitko edes kulauksen?
Kukaan tervejärkinen ei sellaista tekisi.
Onnellisuuden pullosta juojia olisi paljon enemmän tyyppejä jonossa.
Miksi sitten katkeruudesta on niin vaikea päästä eroon vaikka tiedämme, että sen poistuminen ajatuskuvioistamme tekisi meidät vain onnellisemmaksi ?
Siis ihan vapaaehtoisesti roikumme katkeruudessa estäen paremman olon...Haloo !
Selittääkö mieli meille, että koska olemme kärsineet vääryyttä, niin olemalla katkera saamme jotenkin jonakin päivänä oikeutta itsellemme, kun tarpeeksi kauan odotamme? Miten tuonkin oikein onnistumme itsellemme vakuuttamaan ?
Uhriasenteen huomaaminen itsessään on todella vaikeaa, koska on niin helppoa mennä kärsivän rooliin ja saada sympatiaa. Vielä vaikeampaa on luopua tuosta sympatiasta, koska sehän antaa oikeutuksen koko kärsimykselle ja uhreina tunnemme itsemme paljon paremmiksi ihmisiksi.
Se antaa meille korokkeen, josta voimme katsella ylhäältä kärsimyksemme aiheuttajaa. Muiden myötätunto tekee myös niin hyvän olon, että kukapa siitä haluaisi luopua.
Mutta....Mitä jos joku päivä oliskin niin kyllästynyt omaan napaan tuijottamiseen ja päättäiskin antaa itselleen mahdollisuuden nähdä tuon katkeruuden, vihan, surun läpi?
Oliskin halukas näkemään kaiken täydellisyyden epätäydellisyydessä ?
Oliskin halukas ottamaan vastuun omista ajatuksistaan - katkeruutta voi olla vain jos ajattelet niin.
Miltä tuntuisi ottaa vastuu ihan koko elämästäsi?
Miltä tuntuisi ajatella katkeruudenkin kaatava ajatus:
-MINÄ IHAN ITSE LOIN TÄMÄN KAIKEN
Sen ajatuksen takana onnellisuus odottaa valmiina ilman katkeruuden häivääkään.
