Olipa kerran pieni puhdasvetinen ja niin kaunis metsälampi.
Tuo lampi oli saanut elää omaa elämäänsä rauhassa niin kauan, ettei yksikään lammen asukas enää muistanut muuta kuin ihanaa ja rauhanomaista aikaa.
Jokainen asukas oli tyytyväinen eloonsa ja jokaisella oli lammen hienovaraisessa järjestelmässä oma tärkeä paikkansa. Tuo paikka oli muovautunut aikojen saatossa jokaiselle sopivaksi ja miellyttäväksi. Kukaan ei pahemmin kilpaillut toistensa kanssa, eikä ollut toisilleen kovin ilkeä. Normaalia nahistelua kyllä esiintyi, mutta lampelaisten omatekemät ja kaikkien yhteisesti hyväksymät lait saattoivat riitapukarit aina oikeaan suuntaan.
Voisi jopa sanoa, että tuo sievä pieni metsälampi oli täydellinen idylli asua ja elää.
Eräänä kauniina kesäpäivänä lammen rantaan asteli viheltävä muukalainen. Miehellä oli häkki olallaan ja tämä kierteli hitaasti lammen ympäri partaansa sivellen. Kaikki lampelaiset katselivat tätä miehen pyörimistä uteliaina ja kiinnostuneina. Kukaan ei muistanut nähneensä ennen moista tepastelijaa. Sellainen oli uutta ja virkistävää niin tasaisessa lampelaisten elämässä.
Lammessa asui sammakkoperheitä ja erilaisten kalojen sukuja. Oli kampeloitten klaania ja lohien, haukien, ankerioiden sukuonkaloita ja luolastoja. Lisäksi oli paljon erilaisia hyönteisiä, matoja, pieniä värikkäitä kaloja, tummia rapuja sekä monenkirjavia lintuja lammen rannoilla pesimässä.
Kaikki ne säikähtivät, kun muukalainen yhtäkkiä heitti häkkinsä räsähtäen kauas veteen. Monet huolestuivat ja kyselivät, mitä tämä merkitsee ja onko oudolla ilmestyksellä oikeutta tulla näin häiritsemään.
Lammen kuningas oli vanha ja raihnainen, mutta hyvin viisas rapu. Kuningas ja hänen alamaisensa pitivät hätäkokouksen ja monet olivat peloissaan tapahtumasta.
He päättivät yhteistuumin kuitenkin antaa miehelle mahdollisuuden todistaa ystävällistä luonnettaan ja hyvää sydäntään ja jäivät luottavaisin mielin odottamaan miten mies kunnostautuisi toimissaan.
Häkki syvällä pohjassa houkutti rapuja ja kaloja luokseen. Kun yksi rapu meni sisään, tämä ei enää osannutkaan tulla pois ja kutsui toista avukseen. Näin yksi toisensa jälkeen ravut ryömivät sinne peräkanaa toistensa houkuttelemina. Kuningas näki tämän kaiken ja ymmärsi viisaudessaan, että häkki oli ansa ja että mies oli ilkeä ja pahantahtoinen. Kuningas valisti kansaansa minkä ehti, mutta osa asukkaista oli hyvin kokeilunhaluista ja uusi kiiltävä kapistus oli puoleensavetävä.
Moni rapu kipitti uteliaisuudesta tuohon ihmeellliseen laitteeseen ja heilutti sinne päästyään innoissaan saksiaan. Se oli kuin uudenlaista ja rohkeaa urheilua. Lampi oli aina ollut pieni ja jotkut olivat kyllästyneitä sen pieniin piireihin. Jotkut halusivat matkustaa ja nähdä maailmaa, vaikka sitten häkissä.
Eräänä päivänä miekkonen tuli taas vihellellen rantaan ja veti häkin ylös vedestä. Siellä oli sikinsokin monenlaisia kaloja ja monta monituista rapua. Häkin sisällön mies kaatoi isoon ämpäriin ja siellä olijat tunsivat olonsa hyvin tukalaksi. Lammessa kukaan ei ollut joutunut olemaan lomittain ja päällekkäin toistensa kanssa, vaan jokaisella oli oma yksilöllinen tilansa ja vapautensa. Nyt sitä ei enää ollut. Oli liian myöhäistä katua tekojaan.
Ravut sättivät toisiaan ja alkoivat tapella ja heilutella vihaisesti saksiaan. Se sai tukalassa ämpärissä aikaan rumaa jälkeä. Väsyneinä ja haavoittuneina ne lopettivat sen silminnähden hyödyttömänä ja voimia vievänä.
Hiukan häveten kärsimätöntä käytöstään, ne alkoivat pikkuhiljaa miettiä yhdessä, mihin niitä vietäisiin ja minkälainen maailma ämpärin ulkopuolella odottaisi.
Kuningas oli hätäpäissään tarttunut miekkosta jalasta kiinni ja matkusti tämän tietämättä samaan paikkaan kuin muut tuossa ahtaassa, mutta hölskyvässä astiassa.
Mies käveli pitkän tovin ja tuli sitten eriskummallisen luolaston eteen, josta avautui jonkinlainen uloke ja tämä meni pimeään luolaan sisään. Kuninkaalla meni hetki tai kaksi, ennen kuin sen ravunsilmät tottuivat hämärään ja se alkoi nähdä paremmin. Se mietti ja pohdiskeli, mitä mies hänen sukulaisilleen tekisi. Olivathan ne kyllä aika tomppeleita, kun eivät varoituksista huolimatta olleet uskoneet häntä. Kuningas mietti kuitenkin itsekseen, että tekisi parhaansa kaikkien pelastamiseksi lampeen takaisin.
Kaikkien elämä on yhtä tärkeää - sen se oli aina tiennyt viisaudessaan.
Kuningas oli nyt päästänyt lahkeesta irti ja katseli miehen toimia salaa alhaalta lattianrajasta käsin.
Tämä vihelteli edelleen ja laittoi vettä isoon pyöreään ja kumisevaan astiaan. Se näytti kuninkaasta isolta lumpeenlehdeltä, paitsi, ettei lehti taipuillut, eikä ollut luonnon omaa ainetta.
Astian alle mies laittoi tulen. Kuningas säikähti ja melkein pyörtyi, sillä tämä kaikki oli hänelle kovin uutta teknologiaa, eikä hän ymmärtänyt sitä lainkaan. Kuninkaan sivistyneeseen mieleen ei edes juolahtanut, että hänen ystävänsä ja sukulaisensa saattaisivat olla hengenvaarassa.
Jotakin kummallista mies kyllä aikoi, siitä hän oli varma.
Hämmästys muuttui pikkuhiljaa pelonsekaiseksi kauhuksi, kun mies yksi kerrallaan nosteli ravut, hänen ystävänsä, veteen. Miehen suusta kuului vihellysten lomassa ääni: ” Uikaa nyt vielä hetki onnellisina.” Miehen lähdettyä, kuningas kiiruhti veden ääreen.
Kaikki hämmästyivät kuninkaan nähdessään ja kuinka tämä viittoili ja huusi heitä tulemaan pois vedestä. Kuningas näki kuinka ravut uivat hyvin rentoina ja nauttivat olostaan. Ne sanoivat: ” Tule sinäkin, tämä on niin erilaista kuin lammen vesi ja varmasti terveellistä, kun on niin lämmintäkin. Vesi on yhtä ihanaa kuin kuumimpana kesäpäivänä.”
Kuningas näki pelästyneenä, että hänen rakkaat alamaisensa alkoivat muuttua punaisiksi. Se huusi niille hyppien ylös alas kiivaasti saksiaan huitoen, että niiden pitäisi lopettaa tuo pulikointi heti ja, että vesi oli selvästi niille myrkyllistä ja vahingoksi.
Muut ravut nauroivat ja pilailivat kuninkaan kustannuksella jatkaen laiskaa kelluntaansa.
Niiden mielestä kuningas oli nyt selvästi sekaisin. Ne sanoivat, että oli niin kovin lämmin ja hyvä olo ja, etteivät ne ikinä olleet tunteneet samanlaista rauhan tunnetta kuin tuossa ihmeellisessä vedessä. Jotkut kutsuivat sitä jopa taikavedeksi, niin mahtava sen vaikutus oli.
Sitten vesi alkoi pulppuilla ja räiskyä. Jotain tapahtui - kaikki uiskentelijat lopettivat puheenpärinänsä ja uintiliikkeensä samaan aikaan.
Jonkun suu jäi hymyillen auki vielä viimeisien vesikehujen aikaan. Kuningas näki, etteivät ne päässeet enää pois, eikä niille voinut enää puhua. Ne olivat nyt liikkumattomia ja kaikki kirkkaan punaisia. Mitään ei ollut enää tehtävissä.
Kuningas ryömi itkien lampeaan kohden. Se kärsi kovasti, ettei ollut voinut pelastaa sukulaisiaan ja ystäviään tuolta vaaralliselta vedeltä, joka muutti kaikki niin hitaasti ja huomaamatta aivan punaisiksi ja liikkumattomiksi.
Lampeen päästyään kuningas tunsi velvollisuudekseen perustaa koulun, jossa jaetaan tietoa kaikille kansalaisille myrkyllisestä vedestä ja vaarallisesta häkistä, jota viheltävä mies heittelee heidän asuinpaikkaansa. Monta monituista aikaa kului lampelaisten elämässä rauhaisasti, kaikki uskoivat kuningasta, sillä tapahtuma oli pitkään yhteisissä muistoissa ja monessa suvussa oli surtu pitkään ja hartaasti väärään veteen menijöitä. Tuolloin mies ei saanut häkkiinsä kuin joskus harvoin jonkun onnettoman eksyneen.
Sitten eräänä päivänä joku neropatti keksi kyseenalaistaa kuninkaan viisaat opetukset. Kukaan ei sen jälkeen enää ollut varma, oliko tarina totta vai tarua. Monet alkoivat pitää sitä liian uskomattomana ja luonnon lakien vastaisena hölynpölynä. Jotkut olivat jopa sitä mieltä, että vanha kuningas oli valehdellut kaiken aikaa, koska ei halunnut kenenkään tietävän mitään maailmasta rauhallisen ja kauniin kotilammen ulkopuolella. Vanhaa kuningasta alettiin pitää itsekkäänä itsevaltiaana ja jotkut jopa uhkasivat tätä vankilalla ja sen suu tukittiin päivisin yleisillä paikoilla uidessaan aina pahanmakuisella merilevällä, ettei se enää puhuisi väärästä vedestä.
Vanha kuningas oli onneton ja sen sydän oli pakahtumaisillaan huolesta valtakuntansa puolesta.
Se jatkoi kuitenkin vielä salaa totuuden välittämistä niille vähäisille häntä uskoville joukoille ja kertoi, että jos vesi tuntuu oudolta, luonnottomalta, on se silloin luonnotonta, eikä siihen saa koskea. Pienikin määrä voi olla myrkyllistä, parempi olla varovainen. Yhdessä muiden ystäviensä kanssa se toivoi, että edes jotkut, tai edes yksi ymmärtäisi nousta nopeasti pois vedestä sinne jouduttuaan. Se muisti itse kuinka houkuttelevaa tuo väärä vesi oli ollut ja toivoi paljon voimia sen vaikutuspiiriin joutuville.
Alkumenestyksen jälkeen miekkonen oli ihmetellyt, miksei enää saanutkaan yhtä hyvää saalista häkillään ja alkoi kehitellä rapuja ja kaloja houkuttelevia ja koukuttavia ainesosia. Se yhdisteli kokeisiinsa jopa rapujen omia jäännöksiä, kun tiesi, että ravut saattoivat joskus olla kannibaaleja nälissään.
Heitellessään testipaloja, mies seurasi tilannetta ja kirjoitti paljon muistiinpanoja. Mitä aggressiivisemmin kalat ja ravut taistelivat makupaloista, sitä iloisemmin hänen viheltelynsä raikasi lammen yllä.
Kun vedessä alkoi kuhina ja pärske yltyä, tiesi mies onnistuneensa ja niinpä seuraavaan häkkiin tuli paljon tuon onnistuneen kokeen ainesosia.
Ravut olivat pikkuhiljaa tottuneet miehen heittelemiin maistiaisiin niin paljon, että ne odottivat joka päivä veden alla kello seitsemän, että kohta tuo maistuva ohjelmanumero alkaa ja ne aukaisivat suunsa jo valmiiksi vastaanottamaan kaiken, mitä pinnan alle tippuu. Ne alkoivat pitää miestä hyväntekijänään ja olivat aina iloisia nähdessään tämän varjon pinnan läpi. Se oli varma merkki ylimääräisistä ja helpoista herkuista, joista monikaan ei halunnut jäädä paitsi.
”Ei siellä muualla niin kovin vaarallista voi olla, hyväntekijäkin on niin antelias ja kiltti,” lammen monet asukkaat miettivät ja nyökyttelijöiden kuoro kasvoi päivä päivältä isommaksi.
Niin alkoivat ravut viipottaa taas sankoin joukoin uteliaisuudesta outoon laitteeseen, vilkuttaen komeilla saksillaan iloisesti ulkopuolelle jääneille, eikä niitä ollut enää kuningas tai kukaan muukaan pelastamassa.
The crappy end
