Olipa kerran pieni
puhdasvetinen ja niin kaunis metsälampi.
Tuo lampi oli saanut
elää omaa elämäänsä rauhassa niin kauan, ettei yksikään
lammen asukas enää muistanut muuta kuin ihanaa ja rauhanomaista
aikaa.
Jokainen asukas oli
tyytyväinen eloonsa ja jokaisella oli lammen hienovaraisessa
järjestelmässä oma tärkeä paikkansa. Tuo paikka oli muovautunut
aikojen saatossa jokaiselle sopivaksi ja miellyttäväksi. Kukaan ei
pahemmin kilpaillut toistensa kanssa, eikä ollut toisilleen kovin
ilkeä. Normaalia nahistelua kyllä esiintyi, mutta lampelaisten
omatekemät ja kaikkien yhteisesti hyväksymät lait saattoivat
riitapukarit aina oikeaan suuntaan.
Voisi jopa sanoa,
että tuo sievä pieni metsälampi oli täydellinen idylli asua ja
elää.
Eräänä kauniina
kesäpäivänä lammen rantaan asteli viheltävä muukalainen.
Miehellä oli häkki olallaan ja tämä kierteli hitaasti lammen
ympäri partaansa sivellen. Kaikki lampelaiset katselivat tätä
miehen pyörimistä uteliaina ja kiinnostuneina. Kukaan ei muistanut nähneensä ennen moista tepastelijaa. Sellainen oli uutta ja
virkistävää niin tasaisessa lampelaisten elämässä.
Lammessa asui
sammakkoperheitä ja erilaisten kalojen sukuja. Oli kampeloitten
klaania ja lohien, haukien, ankerioiden sukuonkaloita ja luolastoja.
Lisäksi oli paljon erilaisia hyönteisiä, matoja, pieniä
värikkäitä kaloja, tummia rapuja sekä monenkirjavia lintuja lammen rannoilla pesimässä.
Kaikki ne
säikähtivät, kun muukalainen yhtäkkiä heitti häkkinsä
räsähtäen kauas veteen. Monet huolestuivat ja kyselivät, mitä
tämä merkitsee ja onko oudolla ilmestyksellä oikeutta tulla näin häiritsemään.
Lammen kuningas oli
vanha ja raihnainen, mutta hyvin viisas rapu. Kuningas ja hänen
alamaisensa pitivät hätäkokouksen ja monet olivat peloissaan
tapahtumasta.
He päättivät
yhteistuumin kuitenkin antaa miehelle mahdollisuuden todistaa
ystävällistä luonnettaan ja hyvää sydäntään ja jäivät
luottavaisin mielin odottamaan miten mies kunnostautuisi toimissaan.
Häkki syvällä pohjassa houkutti rapuja ja kaloja luokseen. Kun yksi rapu
meni sisään, tämä ei enää osannutkaan tulla pois ja kutsui
toista avukseen. Näin yksi toisensa jälkeen ravut ryömivät sinne peräkanaa toistensa houkuttelemina. Kuningas näki tämän kaiken ja ymmärsi
viisaudessaan, että häkki oli ansa ja että mies oli ilkeä ja
pahantahtoinen. Kuningas valisti kansaansa minkä ehti, mutta osa
asukkaista oli hyvin kokeilunhaluista ja uusi kiiltävä kapistus oli puoleensavetävä.
Moni rapu kipitti uteliaisuudesta tuohon ihmeellliseen laitteeseen ja heilutti sinne
päästyään innoissaan saksiaan. Se oli kuin uudenlaista ja rohkeaa
urheilua. Lampi oli aina ollut pieni ja jotkut olivat kyllästyneitä
sen pieniin piireihin. Jotkut halusivat matkustaa ja nähdä
maailmaa, vaikka sitten häkissä.
Eräänä päivänä
miekkonen tuli taas vihellellen rantaan ja veti häkin ylös vedestä. Siellä oli
sikinsokin monenlaisia kaloja ja monta monituista rapua. Häkin sisällön
mies kaatoi isoon ämpäriin ja siellä olijat tunsivat olonsa hyvin
tukalaksi. Lammessa kukaan ei
ollut joutunut olemaan lomittain ja päällekkäin toistensa kanssa,
vaan jokaisella oli oma yksilöllinen tilansa ja vapautensa. Nyt sitä
ei enää ollut. Oli liian myöhäistä katua tekojaan.
Ravut sättivät
toisiaan ja alkoivat tapella ja heilutella vihaisesti saksiaan. Se sai tukalassa ämpärissä aikaan rumaa jälkeä. Väsyneinä ja haavoittuneina ne
lopettivat sen silminnähden hyödyttömänä ja voimia vievänä.
Hiukan häveten kärsimätöntä käytöstään,
ne alkoivat pikkuhiljaa miettiä yhdessä, mihin niitä vietäisiin ja minkälainen
maailma ämpärin ulkopuolella odottaisi.
Kuningas oli hätäpäissään tarttunut miekkosta jalasta kiinni ja matkusti tämän
tietämättä samaan paikkaan kuin muut tuossa ahtaassa, mutta hölskyvässä astiassa.
Mies käveli pitkän
tovin ja tuli sitten eriskummallisen luolaston eteen, josta avautui
jonkinlainen uloke ja tämä meni pimeään luolaan sisään.
Kuninkaalla meni hetki tai kaksi, ennen kuin sen ravunsilmät
tottuivat hämärään ja se alkoi nähdä paremmin. Se mietti ja
pohdiskeli, mitä mies hänen sukulaisilleen tekisi. Olivathan ne
kyllä aika tomppeleita, kun eivät varoituksista huolimatta olleet
uskoneet häntä. Kuningas mietti kuitenkin itsekseen, että tekisi
parhaansa kaikkien pelastamiseksi lampeen takaisin.
Kaikkien elämä
on yhtä tärkeää - sen se oli aina tiennyt viisaudessaan.
Kuningas oli nyt päästänyt lahkeesta irti ja katseli miehen toimia salaa
alhaalta lattianrajasta käsin.
Tämä vihelteli
edelleen ja laittoi vettä isoon pyöreään ja kumisevaan
astiaan. Se näytti kuninkaasta isolta lumpeenlehdeltä, paitsi,
ettei lehti taipuillut, eikä ollut luonnon omaa ainetta.
Astian alle mies
laittoi tulen. Kuningas säikähti ja melkein pyörtyi, sillä tämä
kaikki oli hänelle kovin uutta teknologiaa, eikä hän ymmärtänyt
sitä lainkaan. Kuninkaan sivistyneeseen mieleen ei edes
juolahtanut, että hänen ystävänsä ja sukulaisensa saattaisivat
olla hengenvaarassa.
Jotakin kummallista
mies kyllä aikoi, siitä hän oli varma.
Hämmästys muuttui pikkuhiljaa pelonsekaiseksi kauhuksi, kun
mies yksi kerrallaan nosteli ravut, hänen ystävänsä, veteen.
Miehen suusta kuului vihellysten lomassa ääni: ” Uikaa nyt vielä hetki onnellisina.”
Miehen lähdettyä, kuningas kiiruhti veden ääreen.
Kaikki hämmästyivät kuninkaan nähdessään ja kuinka tämä viittoili ja huusi heitä
tulemaan pois vedestä. Kuningas näki kuinka ravut uivat hyvin
rentoina ja nauttivat olostaan. Ne sanoivat: ” Tule
sinäkin, tämä on niin erilaista kuin lammen vesi ja varmasti
terveellistä, kun on niin lämmintäkin. Vesi on yhtä ihanaa kuin kuumimpana kesäpäivänä.”
Kuningas näki
pelästyneenä, että hänen rakkaat alamaisensa alkoivat muuttua
punaisiksi. Se huusi niille hyppien ylös alas kiivaasti saksiaan
huitoen, että niiden pitäisi lopettaa tuo pulikointi heti ja, että
vesi oli selvästi niille myrkyllistä ja vahingoksi.
Muut ravut nauroivat ja pilailivat kuninkaan kustannuksella jatkaen laiskaa
kelluntaansa.
Niiden mielestä
kuningas oli nyt selvästi sekaisin. Ne sanoivat, että oli niin
kovin lämmin ja hyvä olo ja, etteivät ne ikinä olleet tunteneet
samanlaista rauhan tunnetta kuin tuossa ihmeellisessä vedessä.
Jotkut kutsuivat sitä jopa taikavedeksi, niin mahtava sen vaikutus
oli.
Sitten vesi alkoi
pulppuilla ja räiskyä. Jotain tapahtui - kaikki uiskentelijat lopettivat puheenpärinänsä ja uintiliikkeensä samaan
aikaan.
Jonkun suu jäi
hymyillen auki vielä viimeisien vesikehujen aikaan. Kuningas näki,
etteivät ne päässeet enää pois, eikä niille voinut enää
puhua. Ne olivat nyt liikkumattomia ja kaikki kirkkaan punaisia.
Mitään ei ollut enää tehtävissä.
Kuningas ryömi itkien lampeaan kohden. Se kärsi kovasti, ettei ollut
voinut pelastaa sukulaisiaan ja ystäviään tuolta vaaralliselta
vedeltä, joka muutti kaikki niin hitaasti ja huomaamatta aivan
punaisiksi ja liikkumattomiksi.
Lampeen päästyään
kuningas tunsi velvollisuudekseen perustaa koulun, jossa jaetaan tietoa kaikille kansalaisille myrkyllisestä
vedestä ja vaarallisesta häkistä, jota viheltävä mies heittelee
heidän asuinpaikkaansa. Monta monituista aikaa kului lampelaisten elämässä rauhaisasti, kaikki uskoivat kuningasta, sillä
tapahtuma oli pitkään yhteisissä muistoissa ja monessa suvussa oli
surtu pitkään ja hartaasti väärään veteen menijöitä. Tuolloin
mies ei saanut häkkiinsä kuin joskus harvoin jonkun onnettoman eksyneen.
Sitten eräänä
päivänä joku neropatti keksi kyseenalaistaa kuninkaan viisaat opetukset. Kukaan
ei sen jälkeen enää ollut varma, oliko tarina totta vai tarua.
Monet alkoivat pitää sitä liian uskomattomana ja luonnon lakien
vastaisena hölynpölynä. Jotkut olivat jopa sitä mieltä, että
vanha kuningas oli valehdellut kaiken aikaa, koska ei halunnut
kenenkään tietävän mitään maailmasta rauhallisen ja kauniin
kotilammen ulkopuolella. Vanhaa kuningasta alettiin pitää
itsekkäänä itsevaltiaana ja jotkut jopa uhkasivat tätä
vankilalla ja sen suu tukittiin päivisin yleisillä paikoilla
uidessaan aina pahanmakuisella merilevällä, ettei se enää puhuisi
väärästä vedestä.
Vanha kuningas oli
onneton ja sen sydän oli pakahtumaisillaan huolesta valtakuntansa
puolesta.
Se jatkoi kuitenkin
vielä salaa totuuden välittämistä niille vähäisille häntä
uskoville joukoille ja kertoi, että jos vesi tuntuu oudolta,
luonnottomalta, on se silloin luonnotonta, eikä siihen saa koskea. Pienikin määrä voi olla myrkyllistä, parempi olla
varovainen. Yhdessä muiden ystäviensä kanssa se toivoi, että edes
jotkut, tai edes yksi ymmärtäisi nousta nopeasti pois vedestä
sinne jouduttuaan. Se muisti itse kuinka houkuttelevaa tuo väärä
vesi oli ollut ja toivoi paljon voimia sen vaikutuspiiriin
joutuville.
Alkumenestyksen
jälkeen miekkonen oli ihmetellyt, miksei enää saanutkaan yhtä hyvää saalista häkillään ja alkoi kehitellä rapuja ja kaloja
houkuttelevia ja koukuttavia ainesosia. Se yhdisteli kokeisiinsa jopa rapujen
omia jäännöksiä, kun tiesi, että ravut saattoivat joskus olla kannibaaleja nälissään.
Heitellessään
testipaloja, mies seurasi tilannetta ja kirjoitti paljon
muistiinpanoja. Mitä aggressiivisemmin kalat ja ravut taistelivat
makupaloista, sitä iloisemmin hänen viheltelynsä raikasi lammen yllä.
Kun vedessä alkoi
kuhina ja pärske yltyä, tiesi mies onnistuneensa ja niinpä
seuraavaan häkkiin tuli paljon tuon onnistuneen kokeen ainesosia.
Ravut olivat
pikkuhiljaa tottuneet miehen heittelemiin maistiaisiin niin paljon,
että ne odottivat joka päivä veden alla kello seitsemän, että
kohta tuo maistuva ohjelmanumero alkaa ja ne aukaisivat suunsa jo
valmiiksi vastaanottamaan kaiken, mitä pinnan alle tippuu. Ne
alkoivat pitää miestä hyväntekijänään ja olivat aina iloisia nähdessään tämän varjon pinnan läpi. Se oli varma merkki ylimääräisistä ja helpoista herkuista, joista monikaan ei halunnut jäädä paitsi.
”Ei siellä
muualla niin kovin vaarallista voi olla, hyväntekijäkin on niin antelias ja kiltti,” lammen monet asukkaat
miettivät ja nyökyttelijöiden kuoro kasvoi päivä päivältä isommaksi.
Niin alkoivat ravut
viipottaa taas sankoin joukoin uteliaisuudesta outoon laitteeseen,
vilkuttaen komeilla saksillaan iloisesti ulkopuolelle jääneille,
eikä niitä ollut enää kuningas tai kukaan muukaan pelastamassa.
The crappy end
