Kiinalaisen lääketieteen filosofian mukaan " Puu symbolisoi ihmistä rungon pystysuorassa osassa, jota pitää pystyssä alhaalta maa ja ylhäältä taivas.
Puussa on sisällä idea koko kosmoksen luomisesta, sillä se edustaa kaikkea Taivaallisen ja Maallisen välisen toiminnan tuloksena luotua. Ihminen voi aavistaa puiden vitaalisessa kierrossa oman kuolemattoman todellisuutensa, sillä puu syntyy siemenestä ja kun sen sykli huipentuessaan päättyy, palaa se syntymään uudelleen uutena siemenenä. "
(Henkäyksen taiteella parantaminen: Jose´ Luis Paddilla Corral)
Rakastuin puihin muutama vuosi sitten kun elämäni oli muuttumassa monin tavoin.
Tapasin tuon puurakkauteni järven rannalla, enkä saanut siitä silmiäni irti, vaan ihailin sen erikoisia piirteitä - näytti aivan kuin se olisi käynyt läpi todellisia hirmumyrskyjä, taipunut ja vääntynyt elämässä monelle mutkalle.
En tiedä antoiko tuo puu minulle sysäyksen omaan kasvuuni näkemällä omaa elämääni puun kautta vai olivatko minun ja puun kokemukset niin samankaltaisia, että niistä muodostui jotain yhteistä?
Sillä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, otin iloisena ja kiitollisena vastaan tuon puun antamat ajatukset ja monet oivallukset. Kokemus opetti minua myös katsomaan puita ja luontoa aivan eri taajuudelta kuin aikaisemmin.
Joku puhuu saunatontuille ja minä näen puissa erilaisia ihmisluonteita ja kohtaloita.
Onneksi meitä riittää joka puuhun !
Ensitapaamisemme jälkeen tuo puu ei jättänyt minua rauhaan. Mieleni alkoi askarrella kummasti sen antamien vaikutelmien ympärillä...se kutsui minua kirjoittamaan tarinaansa. Vaikka se on vain tarina, löydän sieltä monia elämäni asioita ja sen loppu on toivottavasti toiveikas ennustus parhaasta mahdollisesta ratkaisusta meille kaikille.
PUUN TARINA
Lentelin kesätuulessa mielivaltaisesti ja olin varma, että jotain ihmeellistä oli tapahtumassa. Lentoni pysähtyi kallioiseen rantatörmään ja siihen jäin. Ympärilläni näin paljon lajitovereitani, jotka eivät päässeet maahan asti, vaan tuuli ja sade huuhtoivat ne järveen.
En tuntenut juuri iloa tai surua, olin vain olemassa. Koin itseni kokonaisena ja olin täynnä energiaa.
Aloitin kasvuni juurtuen kallion rosoiseen ja kovaan pintaan.
Nautin auringosta, kauneudesta ympärilläni, elämästä yleensä.
Huomasin jo hyvin pienenä, että jouduin tekemään paljon töitä pysyäkseni pystyssä tuolla kalliolla ja otin jo varhain elämänohjeekseni kasvattaa juureni koko ajan paksummiksi ja pidemmiksi. Etsin jatkuvasti uusia väyliä, joihin voisin tunkeutua pitemmälle ja lujemmin, että turvaisin ravinnonsaantini ja saisin olla tässä omassa tutussa paikassani, johon olin tippunut. En osannut verrata omaa tuttua paikkaani mihinkään, koska tuo paikka oli ainoa, josta oli kokemusta.
Nautin elämän mahdollisuuksista ja tunsin, että sillä oli paljon minua varten varattuna.
Ja niinpä todella olikin !
Jo hyvin nuorena elämä alkoi painaa minua maahan ja piti otteessaan hyvin tiukasti vaikka kuinka yritin rimpuilla toiseen suuntaan.
Yleensä sain nostettuani itseni ylös vähin vaurioin ja jatkoin samaa elämää mihin aloin jo nöyrtyneenä tottua.
Koin, että paikka, jossa elin, ei ollut turvallinen, ei antanut sellaista suojaa, jota olisin tarvinnut.
Totuin olotilaan, jossa piti olla jatkuvasti varuillaan, katsoa joka ilmansuuntaan epämiellyttävien yllätysten varalta.
Jouduin puolustamaan itseäni erilaisia väkivaltaisia hyökkäyksiä vastaan ja se alkoi tuntua raskaalta, kuluttavalta työltä.
Murtuneena ja lannistettuna aloin pitää tuota olotilaa normaalina ja aloin pelätä jokaista rajuilmaa, jokaista nälkäistä eläintä, joka tuli liian lähelle. Pelkäsin kylmyyttä, jota aistin jokapuolelta.
Vuosi vuodelta aloin väsyä yhä enemmän taistelemaan kaikkia uhkia vastaan.
Jossain vaiheessa jonkun myrskyn seurauksena osa minusta vain kuoli ja jäi roikkumaan minussa kiinni - mustana, riutuneena, alastomana kuin paljaaksi kaluttuna, muistuttaen minua elämän julmuudesta ja raakuudesta.
Elämä sai minut käpertymään oksieni sisään ja suojaan yhä tiukemmin ja lujemmin. Se sai suojelemaan vaistomaisesti jotain sisälläni, että se jokin olisi edes hiukan turvassa.
Mikä se jokin oli, sitä en tiennyt - ehkä elämä sinänsä.
Olin uhri omassa olemassaolossani, enkä voinut käsittää miksi tämä kaikki tapahtui minulle.
Väsyin elämään yhä enemmän ja tunsin, että kaikki minulle tapahtuva oli epäreilua.
En luottanut enää muihin kuin itseeni.
Katselin kateellisena muiden paremmalla paikalla kasvaneiden puiden helppoa elämää. Niiden ei koskaan tarvinnut nähdä nälkää tai janoa, tuntea kovien tuulten piiskaavan koko vartta pitkin maata.
Niillä oli aina ympärillään muita yhtä suoria ja vahvoja puita tukemassa ja niin ne pysyivät hyvin pystyssä.
Nuo onnelliset ympärilläni saivat kasvattaa hedelmät puissaan vaivaa näkemättä, venyttämättä juuriaan äärimmilleen veden ääreen.
Seurasin heidän kasvavan kauniina, tasapainoisena, ilman pelkoja tai ikäviä yllätyksiä. Ihailin noita vahvoja, suoria runkoja, jotka nousivat niin vaivattomasti ja tuuheana ylöspäin.
Katkeroiduin - miksi olin syntynyt? Oliko kaikki tämä kärsimys kaiken vaivan arvoista ja miksi?
Katsoin turhaan ympärilleni, kukaan ei ymmärtänyt mistä puhuin, eikä kukaan nähnyt tai halunnut nähdä, että kärsin.
Ympärilläni ei kasvanut muita - olin yksin ja sain ihan rauhassa kestää yksin omat myrskyni.
Kasvatin paksun kuoren ympärilleni, enkä sen jälkeen enää välittänyt mistään mitään.
Sitten saapui se päivä, se hyvin lopullinen päivä, jolloin olin saanut tarpeekseni pelosta.
Huusin kaikkialle - tulkaa ja tehkää minulle mitä haluatte, en jaksa tätä enää !
Jäin odottamaan sitä vihoviimeistä hyökkäystä kaikesta irtipäästäneenä, lannistuneena.
Hyväksyin kaiken...menneen ja tulevan...ihan sama !
Ensin ei tapahtunut mitään...oli aivan hiljaista...en enää tuntenut mitään...olin vain...ja heiluin tuulessa.
Jonkin ajan kuluttua aloin tuntea jotain...lintuja alkoi kerääntyä luokseni ja annoin niiden tulla.
Mitä väliä millään,
nokkikoon minut kuoliaaksi,
antakoon viimeisen iskun...
Pala palalta linnut alkoivat naputtaa pihkaa ja kuonaa rungostani... kuoreni heräsi vähitellen eloon...tunsin kuinka aloin hengittää koko ajan paremmin ja paremmin.
Aloin kiinnittää huomiota ympäristööni ja ensi kertaa koko elämäni aikana näin miten kauniissa paikassa olin kaikki elämäni monet vuosikymmenet elänyt.
En ollut enää pitkään aikaan huomannut mitään muuta, kuin mitä voisin pelätä ja menettää.
En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Elämä ja tämä tässä edessäni makaava Maailma haluaisi antaa minulle jotain ottamisen sijaan.
Antaa minulle?
Tulin uteliaaksi.
Eräänä aamuna tapahtui jotain ihmeellistä...kun katselin ties monennetta tuhannetta auringonnousua omalta kallioltani - silloin vasta näin sen todella ensimmäistä kertaa....
-OLIN itse tuo auringonnousu sen kaikessa kauneudessa ja loistossa....
ja niinhän olin aina ollutkin, miksen ollut sitä tajunnut aikaisemmin...
Löysin sen jonkin arvokkaan sisältäni, jossa se koko ajan oli lymynnyt piilossa, mutta silti tarjolla.
Tunnistin sen sisimpäni osan, jota olin niin kovasti suojellut, vaikka nyt ymmärsin, ettei sitä kukaan koskaan voisi minulta viedä.
Olin OLEMINEN OLEMISESSA
Eikä koskaan tulisi mitään muuta OLEMAANKAAN
Kun halusin ikuistaa tuon oman Puuni valokuvaan, sain siltä nopeasti viestin:
- Miksi katsoa ulkokuorta kun todellinen sisin on aina uusi ja ikuinen.
- Näet 'minut' aina ympärilläsi kaikessa luonnossa ja jokaisessa ihmisessä.
- Ja vaikka monet heistä eivät vielä ole nähneet omaa auringonnousuaan,
he kaikki tulevat sen vielä joskus kokemaan.
"Puut ovat tärkeitä shamanistisia symboleja, jotka kokoavat yhteen ihmisen elämysten mahdollisuudet hänen liikkuessaan heilahdellen kolmen todellisuuden tason välillä: suhteessaan Maahan, suhteessaan ihmiskuntaan ja vielä ollessaan suhteessa Taivaan kanssa."
(Henkäyksen taiteella parantaminen: Jose´ Luis Paddilla Corral )
