Mutta välittää ja kirjoittaa siitä huolimatta siitä, mitä oikeasti ajattelee tai tuntee, on ehkä rohkeinta mitä olen tehnyt.
Kaikilla ihmisillä on joku lahja tai tehtävä, mikä erottaa juuri Sinut muista ja ehkä seuraava Sielujen Räppi kertoo jotain minun omastani.
Se on keskeneräinen monella tavalla, tiedän, mutta niinhän me kaikki ollaan, joten nauttikaamme matkasta ja siitä, että olemme vielä keskellä sitä.
Joku minussa haluaa kutsua sinut etsimään omaa ääntäsi - on se sitten kaunis pieni balladi, joka kauneudessaan häikäisee tai mieletön räppi täynnä viisaita sanoja ja merkityksiä tai sitten mahtava sinfonia, jonka kaikki soittimet soittavat täydellisesti yhteen.
Kaikki sävelet lasketaan, nauti niistä, jaa ne eteenpäin, anna niiden muuttaa maailmaa aina paremmaksi paikaksi laulaa.
YLIMIELISYYDEN LAULU
Kun saavuin maailmaan, sain elää yltäkylläistä elämää rakastavien ihmisten ympäröimänä.
Minusta kasvoi itsenäinen, järkevä ihminen.
Sieluni hymyili ja hyräili onnellisena kanssani.
Pääsin oikeisiin kouluihin, sain erinomaista palautetta kaikesta mitä tein.
Löysin työpaikan, jossa viihdyin ja sain hyvää palkkaa ja arvostusta.
Menin naimisiin unelmapuolison kanssa ja saimme terveet lapset.
Ihmettelin... miksi maailma oli niin täynnä luusereita ja miksi he eivät vain tehneet niin kuin minä.
Aloin pitää kaikkea saavuttamaani itsestäänselvyytenä, olinhan syntynyt hopealusikka tai ehkä kaksi sellaista suussani ja tunsin oikeasti olevani mahtava kaikilla tavoilla.
Aloin katsoa muihin ylhäältäpäin ja tunsin itseni paljon paremmaksi ihmiseksi.
Sieluni yritti kertoa minulle usein ja monin tavoin, että suuntani elämässä oli tarkistuksen tarpeessa, mutta en halunnut kuunnella muuta kuin omaa erinomaisuuttani.
Menestyin työssäni ja olin elämäni kuningas.
Minusta tuli ylimielinen, muita halveksiva työnarkomaani ja ihmettelin, kun jossain vaiheessa ympäristöni ei enää pokkuroinnut edessäni.
Elin viimeiset vuoteni sairauden lamauttamana kiukutellen kaikille, jotka suostuivat minua kuuntelemaan.
Pidin itseäni loppuun asti parempana, viisaampana ihmelapsena, jolle kaikki oli helppoa ja odotin helppouden jatkuvan ikuisesti.
Olisinko voinut olla onnellinen tasavertaisena yhdessä muiden ihmisten kanssa?
Olisiko se ollut tärkeämpää kuin ulkoinen menestys?
Jokin siinä ajatuksessa sai minut katumaan elämääni, en vain tiennyt mikä ja mitä.
Sieluni anoi minua laulamaan kanssaan, mutta olin siihen loppuun saakka liian ylpeä.
mua pelottaa ja haluun parkuu
oon elossa ja haluun juosta karkuun mun sielua
ja et voin täst ehkä joskus jollekin kertoo
tää on kuolemanpelkoo...
(Mikael Gabriel,Kipua)
ELÄMÄTTÖMÄN ELÄMÄN LAULU
Olin syntynyt elämään pientä ja vaatimatonta elämää. Niin luulin.
Tässä elämässä olin näkymätön kaikille, jopa itselleni.
Sieluni tottui täydelliseen yksinäisyyteen ja harmauteen minussa ollessaan.
Välillä se yritti kuiskata kevyesti jotain, kuin kokeeksi, mutta hiljensin sen aina lopulta.
En halunnut kokea tai tehdä muuta, kuin juuri sen tarpeellisen, mitä tarvittiin pysyäkseni elossa.
En kuitenkaan elänyt.
Pelkäsin kaikkea, erakoiduin ja aloin pitää sitä oikeana tapana elää.
Pidin itseäni parempana kuin muut, jotka iloitsivat ja nauroivat ja elivät yhdessä.
Minä tiesin paremmin, että ihminen on luotu elämään vaatimattomuudessa ja nöyryydessä.
Minä tiesin, että itku seuraa iloa ja siksi en antanut itselleni lupaa iloita.
Tukahdutin myös itkuni ja suruni, sillä en halunnut tuntea mitään, mikä järkyttäisi rauhaani.
Juuri kun olin liukumassa ikuisuuteen väsyneestä ja riutuneesta kehostani tuli mieleeni kaunein ikinä ajattelemani ajatus vapaudesta ja ilosta.
Olisiko minullekin ollut mahdollista tuntea iloa?
Ja olisiko rakkaus voinut olla minunkin oikeuteni?
Olisiko ollut mahdollista oppia rakastamaan itseäni ja miten?
Sieluni lauloi nyt täysillä, vastarintani oli tipotiessään ja antauduin kokonaan tuon laulun edessä.
Vihdoinkin olin valmis kuuntelemaan.
Tunsin yhteyden kaikkeen ja sain tuntea rakkautta ja todellista iloa ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässä.
Samalla tunsin syvää sydäntäsärkevää surua...miksi en halunnut tätä jo kauan sitten?
vaikka kaikki kaunis murtuu
oot aina siellä minne meen
kaikkeen tottuu ja sydän turtuu
mut mä tahdon vapauteen
Päästä mut pois...
(Mikael Gabriel, Päästä mut pois)
VIHAN LAULU
Olin tullut kokemaan elämää vihassa.
Olin oppinut elämään vihan tahdittamana jo lapsesta saakka ja oi...
kuinka vihasinkaan kaikkia ja kaikkea.
Pidin itseäni paljon muita viisaampana.
Viha ja katkeruus täyttivät päiväni, antoivat merkityksen elämälleni.
Katkeruus söi minua kirjaimellisesti sisältäpäin.
Tunsin jokaisella vihaisella solullani, kuinka minä olisin ansainnut kaiken tuon hyvän,
mistä muut nyt nauttivat.
Annoin elämäni vihan käyttöön ja se todella otti homman hoitaakseen.
Löysin koko ajan lisää vihattavaa ja ihmiset kaikkosivat ympäriltäni ihmetellen,
kuinka en nähnyt mitään hyvää tai arvokasta elämässä.
Viimeiset vuoteni käytin terapiaan vain siksi, koska läheiseni vaativat sitä.
En nähnyt siinä mitään järkeä, koska minullahan oli vahvat perusteet kaikelle,
miksi vihasin niin paljon.
Ja sitä riitti paljon yhteen elämään.
Lähdön hetkellä olin yksin ja surullinen.
Läheiseni olivat lähelläni, mutta kuitenkin hyvin kaukana.
En koskaan osannut näyttää heille tunteitani.
Viimeiseksi mielessäni alkoi pyöriä outo laulu ja outo tunne.
Se lauloi rakkauden halusta yhdistää minut ja perheeni rakkauden sitein.
Ihmettelin noiden sanojen keveyttä ja voimaa.
Oliko rakkaus näin yksinkertaista ja samalla kaikenkattavan suurta?
Olisiko sieluni voinut täyttyä rakkaudesta kaiken vihan sijaan ja tältäkö se olisi tuntunut..?
Olisinko sittenkään menettänyt paljon vihatessani vähemmän?
muistoi jäljel,
mut vaa ajatus teist ahistaa
mä vihaan maailmaa, miksei jokainen saa mahista
aika kuluu, kuluu kunnes jalat alta pettää
mä pistän silmät kii, ku taivaalt sataa vettä
ja tunnen pisarat,kun ne osuu mun kasvoihin
Ihan sama miten meni, mus on pitelemist,
en pyydä anteeks et tein tän laulun vaa itelleni
(Mikael Gabriel, Viimeisen kerran)
KEHONSA VAPAUTTAJAN LAULU
Tunsin koko elämäni olevani erilainen. Vajaa. Huono. Luuseri. Ruma.
En löytänyt iloa tai onnea. En lapsena. En nuorena. En aikuisena.
Elämäni meni jo alusta asti persemäkeä ja katsoin menoa siinä vieressä osaamatta kääntää suuntaa.
Kukaan ei tarjonnut apuaan, enkä sitä pahemmin ollut tottunut pyytämään, joten annoin mäen viedä ja se vei kovaa ja nopeasti.
Se hetki, kun kipu kävi sietämättömäksi, enkä halunnut olla enää ihminen - tuli yllättävän pian vastaan.
Tunsin helpotusta - vihdoinkin tää paska loppuu.
Jokainen soluni huusi ja janosi päästä pois kärsimyksistä.
Kuitenkin epäröin.
Kuulin sisälläni mielettömän kaipauksen rauhaan kauas pois tästä ihmisten maailmasta ja toisaalta.... kaipauksen olotilaan, kun voi kokea rauhaa ja rakkautta ihmisenä ihmisten keskellä.
Löytäisinkö voimaa...
Kipu oli liian kova ja se ensimmäinen voitti.
Otan kynän ja paperin,johon kirjotan
mun viimest viestii, ku pakko sulle ilmottaa
mitä sit ku en oo enää tääl
mikä on se juttu,mitä pään sisäl pelätään
tää on vaa elämää, mikä pian ohi on
makaan maas selällää, ase kohti ohimoo
mietin mihin ja miten mun tieni vie
anna mä mietin viel, anna mä mietin viel
miten mä voitan nää ajatukset pois
miten mä poistan tän helvetin täält
en kai kakseittemää selvinnykkää
ja nyt tää kaikki loppuu...
(Mikael Gabriel, Viimeisen kerran)
ODOTTAMATON LAULU
Elin elämääni rauhallisesti, luottaen tulevaisuuteen.
Tein ahkerasti töitä nauttien elämästä ja miellyttävästä elintasosta.
Pidin ihmisistä ympärilläni.
Tein asioita, jotka tuntuivat sillä hetkellä hyviltä ja tärkeiltä.
En koskaan juuri kyseenalaistanut mitään elämässäni.
Ajattelin aina, että myöhemmin on laatuajan vuoro perheeni kanssa.
Olin myös tottunut siihen, ettei tunteitaan tarvinnut toitotella ympäriinsä.
Luotin siihen, että vanhempani, puolisoni, lapseni tiesivät tunteeni sanomattakin.
Elämäni piti olla turvallista ja kaiken ok.
Kunnes sitten ei ollutkaan.
Kuolin onnettomuudessa kymmenien muiden kanssa.
Ehdin tuntea sen tunteiden koko kirjon, mitä olisin halunnut välittää kaikille
läheisilleni ja kaikille muillekin ihmisille.
Näin väläyksenomaisesti elämän tärkeysjärjestyksen.
Halusin huutaa tuohon hetkeen sen viisauden, jonka vain kuolemanhetki voi tuoda...
ELÄKÄÄ JOKA HETKI....EI OO MITÄÄN MUUTA !
OLKAA NYT HELVETTI IHMISIÄ TOISILLENNE !
ETSIKÄÄ VAIN SITÄ, MIKÄ OIKEESTI TUO ILOA !
RAKASTAKAA JA RAKASTAKAA !
Ei voi tietää mitä tuo mukanaa vuorokausi,
eilinen ei oo vangittu vaikka oven kiinni pamautit.
Pitäs elää sillee et pystyy elämästään nauttii,
Kausii valosii, kausii synkkii.
mut ei ne voi sammuttaa mun paloa.
Päivä on niin nuori kuin vastasyntynyt,
Ensimmäinen sana, ensimmäinen kysymys
ja jo alkaa seuraavan tykytys,
Tää on jokaiselle aamulle hypetys
Mä kuljen läpi elämän
Vain yhden elämän
(Raappana: päivä on nuori)
KESKENERÄINEN LAULU
Nyt tässä elämässä Sinä ja Minä olemme vain yksi kaikkien muiden joukossa.
Sieluni ei ole vielä soittanut kovaan ääneen mitään.
Se on vain kuiskaillut kuin hiljaista puhetta, joten en tiedä...
mikä on suuntani tai mikä on oma lauluni.
En kuitenkaan halua elämäni lopussa katua, etten ole sitä etsinyt.
Miten sitten tunnistan sen?
Kuulisinko kutsun ilman etsintää, vai pitääkö sitä etsiä koko ajan ja joka puolelta?
Etsisinkö sitä muiden avulla vai sisältäni?
Odottaisinko mieluummin, että sieluni alkaa laulaa minulle rukoillen,
vai laulaisinko, räppäisinkö, runoilisinko sopusoinnussa yhdessä sen kanssa omalla äänelläni, omilla väreilläni, omilla sanoillani - tehden maailmastani ihan omannäköiseni?
Muodostammeko kaikki yhdessä bändin, kuoron, sinfoniaorkesterin, joka on aina yhteensopiva tilanteen mukaan?
Odottaako maailmankaikkeus kaikkien ääniä, kunnes ne ovat rakkauden taajuudella?
Soiko se siihen asti aina hiukan epävireisenä mutta täydellisenä, odottaen sitä viimeistäkin säveltä tulemaan mukaan...sitten kun se on valmis?
Myös Sinua?
Uskaltaisitko uskoa, että musiikilla, jota sydämesi haluaa ilmaista, on merkitystä...kaikille ja koko
maailmalle?
Missähän sut tehtiin,
tähtien tuolla puolella,
muovailtiin huolella
ethän sä, ikinä,
kadota tuota katsetta
mitähän se vielä kantaa voi,
korkealla kun noin se soi
ei mitään tuu niin painavaa
et se sinut musertaa,
keskellä ihmettä,
sen tajuu vasta jälkeenpäin,
taidat aavistaa jo sen,
yksin täytyy jokaisen
polku mennä pimeään,
että pystyy elämään,
kaunis pieni ihminen,
se olet, ainutlaatuinen,
mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan
(Johanna Kurkela, Ainutlaatuinen)
