Olen jo pitkään halunnut tutustua sinuun paremmin, istua vastakkain pöydän ääressä, katsoa sinua silmiin, kuunnella selityksiäsi ja tutkiskella sinua tarkkaan joka puolelta.
Aina on kuitenkin tullut jotain esteeksi, joko sinä olet juossut karkuun minut kohdatessasi tai minun on ollut vain helpottavaa väistellä sinun tapaamista.
Usein olen onnistunut unohtamaan melkein olemassaolosi, mutta muistini on aina nopeasti virkistynyt, kun olet latonut niskaani kasan syytteitä, virheitä ja lukemattomia puutteitani.
Silloin olet voitonriemun vaihtanut häpeäksi.
Liian ylpeyden alemmuudentunteeksi.
Ihmisten teot ja sanat olet muuttanut kateudeksi...katkeruudeksi...vihaksi.
Naurun itkuksi.
Pohjoisen eteläksi....
Ja silloin taas kerran olen huomannut tuijottavani omia rikkinäisiä peilejäni, joita niin somasti olet asetellut ympärilleni sopivin välimatkoin eteeni, sivulleni ja etenkin taakseni.
Joskus kuitenkin sinäkin olet ihan hiljaa, et pukahda sanaakaan, et osoittele sormellasi mihinkään kohtaan minussa.
Silloin kun katkeruus on kasvanut itseni ymmärtämiseksi.
Häpeä onkin vaihtunut tunteeksi omasta arvosta.
Viha on näyttänyt tien rakkaudelle monen mutkan takaa.
Ylpeys on muuttunut nöyryydeksi elämän edessä.
Suru on hävinnyt iloksi pelkästä olemassaolosta.
Silloin et yllättäen osaakaan sanoa mitään, on kuin sinulla ei olisi enää lupaa puuttua lopputulokseen, on kuin se olisi jo pääteasemallaan.
Olen myös aina uskonut sinua täydellisesti ja uskollisesti, sillä sinähän tunnet minut paremmin kuin kukaan muu.
Miksi olisin kuvitellut itsestäni jotain muuta, kuin mitä kerrot minulle?
Naurat minulle ivallisesti, kun kerron olevani henkinen olento, jolla on maallinen, kehollinen elämä.
Kysyt minulta - miksi luulen olevani jotain erikoista, jotain muuta kuin lihaa ja luita?
Kun sinnikkäästi väitän, että olen täällä oppimassa ihmisyyden kokemista ja tunteiden tuntemista - naurusi yltyy kovemmaksi ja kun vielä lisään että kehoni, tämä nahkapuku on minulla siksi, että saisin kokemuksen erillisyydestä kaikkeen ja etten sitä muuten pystyisi tuntemaan, silloin tuskin pysyt omissa "nahoissasi."
Saat minut epäilemään kaikkea, kun kerrot minulle säälivästi, että olen vain yksi ihmisparka, joka miettii olemistaan turhan paljon ja että oikeasti pieni mieleni sekoilee...
Sanot...usko jo... sun tarkotus on tehdä mitä ihmiset yleensä tekee eli hankkia perhe ja työ, nauttia kaikesta mitä näet ja koet ja rahalla voi ostaa kaiken mitä tarvii !
Ei oo mitään muuta, kyllä se yhteen elämään riittää!
Olemme yhtä - Sinä ja Minä.
Ajattelen, että olet kuin huonosti kasvatettu koira, jolle ei ole näytetty omaa paikkaa pitkään aikaan, vaan olet saanut mellastaa ihan vapaasti.
Liian usein olet haistanut pelkoni ja olet käynyt kimppuuni, ahdistanut minut nurkkaan ja raadellut riekaleiksi ilman mitään tunnontuskia.
Voitettuasi olet siirtynyt jonnekin lähettyville pimeään nuoleskelemaan huuliasi.
Lyödyn lyöminen on sinusta tylsää, joten olet jäänyt odottamaan, että kerään voimia ennen seuraavaa hyökkäystäsi.
Olet julmuudessasi ihailtavan rehellinen.
Sanot, että henkisyys on vain minun omaa mielikuvitusta.
Toivon, että voin ajatella....
Kun ajattelen, voin uskoa.
Kun uskon, on se minulle totta.
Ajattelen ja voin uskoa, että kummallakin on oma todellisuutensa, josta kummallakin on oikeus pitää kiinni.
Annan sinun luvan olla se, mitä haluat, nostamatta sinua kuitenkaan oikeaoppineen asemaan tai aliarvioimatta sinua ja voimiasi.
Voimme elää yhdessä, antaen toistemme tehdä omia juttuja niinkuin vanha aviopari, joka ei enää yritäkään käännyttää toisen mieltä.
Kumpikaan meistä ei voisi elää ilman toista.
Kaikessa on kaksi puolta, niin myös meissä.
Sinä olet minun pimeyteni ja minä sinun valosi.
Kumpikaan meistä ei halua muuttua toisiksemme, mutta muistutamme toisiamme siitä miksi olemme olemassa.
Tarvitsemme toinen toisiamme, jotta minä osaisin suunnistaa poispäin pimeydestäsi, peloistani, vääristä uskomuksistani ja sinä taas tarvitset minua muistuttamaan tehtävästäsi, joka on sen muistuttaminen.
Sinä olet vastavoima, jota tarvitsen elämän kokemiseen haasteena.
Ilman sinua elämästä puuttuisi jännitys, odotus, ahdistus, pelko sekä myös toteutuneet toiveet, haaveet, ilot ja yllätykset.
Ilman sinua en voisi elää tätä elämisen harhaa aina yhtä yllättävänä ja opettavana - tuntien tunteita ja eläen niissä täysillä mukana.
Sinä pakotat minut etsimään itsestäni aina sitä parempaa puolta - ilman sinua en sitä edes huomaisi etsiä, enkä siis koskaan voisi sitä myöskään löytää.
Ajattelen ja voin uskoa, että kuoltuani muutut valoksi - olethan hommasi hoitanut ja kaikki hyvin.
Ilman sinua olisimme kaikki puhdasta Rakkautta, mutta menettäisimme sen tavoittelun ja samalla koko elämän idean.
Kiitos, että olet olemassa.
Kuvat: Basilika Santa Minerva,
Vatican,
PiazzaVia Veneto,
Rooma
