SIELUJEN RÄPPI

Olla välittämättä siitä, mitä ihmiset ajattelevat, on itselleni ja monelle muullekin absurdi ajatus tähän elämään.

Mutta välittää ja kirjoittaa siitä huolimatta siitä, mitä oikeasti ajattelee tai tuntee, on ehkä rohkeinta mitä olen tehnyt. 

Kaikilla ihmisillä on joku lahja tai tehtävä, mikä erottaa juuri Sinut muista ja ehkä seuraava Sielujen Räppi kertoo jotain minun omastani.

Se on keskeneräinen monella tavalla, tiedän, mutta niinhän me kaikki ollaan, joten nauttikaamme matkasta ja siitä, että olemme vielä keskellä sitä.

Joku minussa haluaa kutsua sinut etsimään omaa ääntäsi - on se sitten kaunis pieni balladi, joka kauneudessaan häikäisee tai mieletön räppi täynnä viisaita sanoja ja merkityksiä tai sitten mahtava sinfonia, jonka kaikki soittimet soittavat täydellisesti yhteen.

Kaikki sävelet lasketaan, nauti niistä, jaa ne eteenpäin, anna niiden muuttaa maailmaa aina paremmaksi paikaksi laulaa.

YLIMIELISYYDEN LAULU

Kun saavuin maailmaan, sain elää yltäkylläistä elämää rakastavien ihmisten ympäröimänä.
Minusta kasvoi itsenäinen, järkevä ihminen.
Sieluni hymyili ja hyräili onnellisena kanssani.
Pääsin oikeisiin kouluihin, sain erinomaista palautetta kaikesta mitä tein.
Löysin työpaikan, jossa viihdyin ja sain hyvää palkkaa ja arvostusta.
Menin naimisiin unelmapuolison kanssa ja saimme terveet lapset.
Ihmettelin... miksi maailma oli niin täynnä luusereita ja miksi he eivät vain tehneet niin kuin minä.
Aloin pitää kaikkea saavuttamaani itsestäänselvyytenä, olinhan syntynyt hopealusikka tai ehkä kaksi sellaista suussani ja tunsin oikeasti olevani mahtava kaikilla tavoilla.
Aloin katsoa muihin ylhäältäpäin ja tunsin itseni paljon paremmaksi ihmiseksi.

Sieluni yritti kertoa minulle usein ja monin tavoin, että suuntani elämässä oli tarkistuksen tarpeessa, mutta en halunnut kuunnella muuta kuin omaa erinomaisuuttani.

Menestyin työssäni ja olin elämäni kuningas.
Minusta tuli ylimielinen, muita halveksiva työnarkomaani ja ihmettelin, kun jossain vaiheessa ympäristöni ei enää pokkuroinnut edessäni.
Elin viimeiset vuoteni sairauden lamauttamana kiukutellen kaikille, jotka suostuivat minua kuuntelemaan.
Pidin itseäni loppuun asti parempana, viisaampana ihmelapsena, jolle kaikki oli helppoa ja odotin helppouden jatkuvan ikuisesti.

Lähtöni hetkellä tästä maailmasta, uusi ajatus yllätti minut kirkkaudellaan.

Olisinko voinut olla onnellinen tasavertaisena yhdessä muiden ihmisten kanssa?
Olisiko se ollut tärkeämpää kuin ulkoinen menestys?
Jokin siinä ajatuksessa sai minut katumaan elämääni, en vain tiennyt mikä ja mitä.

Sieluni anoi minua laulamaan kanssaan, mutta olin siihen loppuun saakka liian ylpeä.



mua pelottaa ja haluun parkuu
oon elossa ja haluun juosta karkuun mun sielua
ja et voin täst ehkä joskus jollekin kertoo
tää on kuolemanpelkoo...
(Mikael Gabriel,Kipua)




ELÄMÄTTÖMÄN ELÄMÄN LAULU

Olin syntynyt elämään pientä ja vaatimatonta elämää. Niin luulin.
Tässä elämässä olin näkymätön kaikille, jopa itselleni.
Sieluni tottui täydelliseen yksinäisyyteen ja harmauteen minussa ollessaan.
Välillä se yritti kuiskata kevyesti jotain, kuin kokeeksi, mutta hiljensin sen aina lopulta.
En halunnut kokea tai tehdä muuta, kuin juuri sen tarpeellisen, mitä tarvittiin pysyäkseni elossa.

En kuitenkaan elänyt.

Pelkäsin kaikkea, erakoiduin ja aloin pitää sitä oikeana tapana elää.
Pidin itseäni parempana kuin muut, jotka iloitsivat ja nauroivat ja elivät yhdessä.
Minä tiesin paremmin, että ihminen on luotu elämään vaatimattomuudessa ja nöyryydessä.
Minä tiesin, että itku seuraa iloa ja siksi en antanut itselleni lupaa iloita.
Tukahdutin myös itkuni ja suruni, sillä en halunnut tuntea mitään, mikä järkyttäisi rauhaani.

Juuri kun olin liukumassa ikuisuuteen väsyneestä ja riutuneesta kehostani tuli mieleeni kaunein ikinä ajattelemani ajatus vapaudesta ja ilosta.

Olisiko minullekin ollut mahdollista tuntea iloa?
Ja olisiko rakkaus voinut olla minunkin oikeuteni?
Olisiko ollut mahdollista oppia rakastamaan itseäni ja miten?

Sieluni lauloi nyt täysillä, vastarintani oli tipotiessään ja antauduin kokonaan tuon laulun edessä.
Vihdoinkin olin valmis kuuntelemaan.
Tunsin yhteyden kaikkeen ja sain tuntea rakkautta ja todellista iloa ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässä.
Samalla tunsin syvää sydäntäsärkevää surua...miksi en halunnut tätä jo kauan sitten?



vaikka kaikki kaunis murtuu
oot aina siellä minne meen
kaikkeen tottuu ja sydän turtuu
mut mä tahdon vapauteen
Päästä mut pois...
(Mikael Gabriel, Päästä mut pois)





VIHAN LAULU

Olin tullut kokemaan elämää vihassa.
Olin oppinut elämään vihan tahdittamana jo lapsesta saakka ja oi...
kuinka vihasinkaan kaikkia ja kaikkea.
Pidin itseäni paljon muita viisaampana.
Viha ja katkeruus täyttivät päiväni, antoivat merkityksen elämälleni.
Katkeruus söi minua kirjaimellisesti sisältäpäin.
Tunsin jokaisella vihaisella solullani, kuinka minä olisin ansainnut kaiken tuon hyvän,
mistä muut nyt nauttivat.

Annoin elämäni vihan käyttöön ja se todella otti homman hoitaakseen.

Löysin koko ajan lisää vihattavaa ja ihmiset kaikkosivat ympäriltäni ihmetellen,
kuinka en nähnyt mitään hyvää tai arvokasta elämässä.
Viimeiset vuoteni käytin terapiaan vain siksi, koska läheiseni vaativat sitä.
En nähnyt siinä mitään järkeä, koska minullahan oli vahvat perusteet kaikelle,
miksi vihasin niin paljon.
Ja sitä riitti paljon yhteen elämään.

Lähdön hetkellä olin yksin ja surullinen.
Läheiseni olivat lähelläni, mutta kuitenkin hyvin kaukana.
En koskaan osannut näyttää heille tunteitani.
Viimeiseksi mielessäni alkoi pyöriä outo laulu ja outo tunne.
Se lauloi rakkauden halusta yhdistää minut ja perheeni rakkauden sitein.

Ihmettelin noiden sanojen keveyttä ja voimaa.
Oliko rakkaus näin yksinkertaista ja samalla kaikenkattavan suurta?
Olisiko sieluni voinut täyttyä rakkaudesta kaiken vihan sijaan ja tältäkö se olisi tuntunut..?

Olisinko sittenkään menettänyt paljon vihatessani vähemmän?



muistoi jäljel,
mut vaa ajatus teist ahistaa
mä vihaan maailmaa, miksei jokainen saa mahista
aika kuluu, kuluu kunnes jalat alta pettää
mä pistän silmät kii, ku taivaalt sataa vettä
ja tunnen pisarat,kun ne osuu mun kasvoihin

Ihan sama miten meni, mus on pitelemist,
en pyydä anteeks et tein tän laulun vaa itelleni
(Mikael Gabriel, Viimeisen kerran)





KEHONSA VAPAUTTAJAN LAULU

Tunsin koko elämäni olevani erilainen. Vajaa. Huono. Luuseri. Ruma.
En löytänyt iloa tai onnea. En lapsena. En nuorena. En aikuisena.
Elämäni meni jo alusta asti persemäkeä ja katsoin menoa siinä vieressä osaamatta kääntää suuntaa.
Kukaan ei tarjonnut apuaan, enkä sitä pahemmin ollut tottunut pyytämään, joten annoin mäen viedä ja se vei kovaa ja nopeasti.

Se hetki, kun kipu kävi sietämättömäksi, enkä halunnut olla enää ihminen - tuli yllättävän pian vastaan.

Tunsin helpotusta - vihdoinkin tää paska loppuu.
Jokainen soluni huusi ja janosi päästä pois kärsimyksistä.

Kuitenkin epäröin.
Kuulin sisälläni mielettömän kaipauksen rauhaan kauas pois tästä ihmisten maailmasta ja toisaalta.... kaipauksen olotilaan, kun voi kokea rauhaa ja rakkautta ihmisenä ihmisten keskellä.
Löytäisinkö voimaa...

Kipu oli liian kova ja se ensimmäinen voitti.



Otan kynän ja paperin,johon kirjotan
mun viimest viestii, ku pakko sulle ilmottaa
mitä sit ku en oo enää tääl
mikä on se juttu,mitä pään sisäl pelätään
tää on vaa elämää, mikä pian ohi on
makaan maas selällää, ase kohti ohimoo
mietin mihin ja miten mun tieni vie
anna mä mietin viel, anna mä mietin viel

miten mä voitan nää ajatukset pois
miten mä poistan tän helvetin täält

en kai kakseittemää selvinnykkää
ja nyt tää kaikki loppuu...
(Mikael Gabriel, Viimeisen kerran)





 ODOTTAMATON LAULU

Elin elämääni rauhallisesti, luottaen tulevaisuuteen.
Tein ahkerasti töitä nauttien elämästä ja miellyttävästä elintasosta.
Pidin ihmisistä ympärilläni.
Tein asioita, jotka tuntuivat sillä hetkellä hyviltä ja tärkeiltä.
En koskaan juuri kyseenalaistanut mitään elämässäni.

Ajattelin aina, että myöhemmin on laatuajan vuoro perheeni kanssa.
Olin myös tottunut siihen, ettei tunteitaan tarvinnut toitotella ympäriinsä.
Luotin siihen, että vanhempani, puolisoni, lapseni tiesivät tunteeni sanomattakin.

Elämäni piti olla turvallista ja kaiken ok.
Kunnes sitten ei ollutkaan.

Kuolin onnettomuudessa kymmenien muiden kanssa.
Ehdin tuntea sen tunteiden koko kirjon, mitä olisin halunnut välittää kaikille
läheisilleni ja kaikille muillekin ihmisille.
Näin väläyksenomaisesti elämän tärkeysjärjestyksen.
Halusin huutaa tuohon hetkeen sen viisauden, jonka vain kuolemanhetki voi tuoda...

ELÄKÄÄ JOKA HETKI....EI OO MITÄÄN MUUTA !

OLKAA NYT HELVETTI IHMISIÄ TOISILLENNE !

ETSIKÄÄ VAIN SITÄ, MIKÄ OIKEESTI TUO ILOA !

RAKASTAKAA  JA  RAKASTAKAA !




Ei voi tietää mitä tuo mukanaa vuorokausi,
eilinen ei oo vangittu vaikka oven kiinni pamautit.
Pitäs elää sillee et pystyy elämästään nauttii,

Kausii valosii, kausii synkkii.
mut ei ne voi sammuttaa mun paloa.

Päivä on niin nuori kuin vastasyntynyt,
Ensimmäinen sana, ensimmäinen kysymys
ja jo alkaa seuraavan tykytys,
Tää on jokaiselle aamulle hypetys

Mä kuljen läpi elämän

Vain yhden elämän

(Raappana: päivä on nuori)



KESKENERÄINEN LAULU

Nyt tässä elämässä Sinä ja Minä olemme vain yksi kaikkien muiden joukossa.
Sieluni ei ole vielä soittanut kovaan ääneen mitään.
Se on vain kuiskaillut kuin hiljaista puhetta, joten en tiedä...
mikä on suuntani tai mikä on oma lauluni.

En kuitenkaan halua elämäni lopussa katua, etten ole sitä etsinyt.

Miten sitten tunnistan sen?
Kuulisinko kutsun ilman etsintää, vai pitääkö sitä etsiä koko ajan ja joka puolelta?
Etsisinkö sitä muiden avulla vai sisältäni?

Odottaisinko mieluummin, että sieluni alkaa laulaa minulle rukoillen,
vai laulaisinko, räppäisinkö, runoilisinko sopusoinnussa yhdessä sen kanssa omalla äänelläni, omilla väreilläni, omilla sanoillani - tehden maailmastani ihan omannäköiseni?

Muodostammeko kaikki yhdessä bändin, kuoron, sinfoniaorkesterin, joka on aina yhteensopiva tilanteen mukaan?

Odottaako maailmankaikkeus kaikkien ääniä, kunnes ne ovat rakkauden taajuudella?
Soiko se siihen asti aina hiukan epävireisenä mutta täydellisenä, odottaen sitä viimeistäkin säveltä tulemaan mukaan...sitten kun se on valmis?

Myös Sinua?

Uskaltaisitko uskoa, että musiikilla, jota sydämesi haluaa ilmaista, on merkitystä...kaikille ja koko
maailmalle?

Missähän sut tehtiin,
tähtien tuolla puolella,
muovailtiin huolella

ethän sä, ikinä,
kadota tuota katsetta

mitähän se vielä kantaa voi,
korkealla kun noin se soi

ei mitään tuu niin painavaa
et se sinut musertaa,

keskellä ihmettä,
sen tajuu vasta jälkeenpäin,

taidat aavistaa jo sen,
yksin täytyy jokaisen
polku mennä pimeään,
että pystyy elämään,

kaunis pieni ihminen,
se olet, ainutlaatuinen,
mitä vastaan tuleekaan, 
toista sua ei milloinkaan

(Johanna Kurkela, Ainutlaatuinen)

YouTube: Johanna Kurkela, Ainutlaatuinen

KIRJE EGOLLE

Olen jo pitkään halunnut tutustua sinuun paremmin, istua vastakkain pöydän ääressä, katsoa sinua silmiin, kuunnella selityksiäsi ja tutkiskella sinua tarkkaan joka puolelta.

Aina on kuitenkin tullut jotain esteeksi, joko sinä olet juossut karkuun minut kohdatessasi tai minun on ollut vain helpottavaa väistellä sinun tapaamista.

Usein olen onnistunut unohtamaan melkein olemassaolosi, mutta muistini on aina nopeasti virkistynyt, kun olet latonut niskaani kasan syytteitä, virheitä ja lukemattomia puutteitani.

Silloin olet voitonriemun vaihtanut häpeäksi.
Liian ylpeyden alemmuudentunteeksi.
Ihmisten teot ja sanat olet muuttanut kateudeksi...katkeruudeksi...vihaksi.
Naurun itkuksi.
Pohjoisen eteläksi....

Ja silloin taas kerran olen huomannut tuijottavani omia rikkinäisiä peilejäni, joita niin somasti olet asetellut ympärilleni sopivin välimatkoin eteeni, sivulleni ja etenkin taakseni.

Joskus kuitenkin sinäkin olet ihan hiljaa, et pukahda sanaakaan, et osoittele sormellasi mihinkään kohtaan minussa.

Silloin kun katkeruus on kasvanut itseni ymmärtämiseksi.
Häpeä onkin vaihtunut tunteeksi omasta arvosta.
Viha on näyttänyt tien rakkaudelle monen mutkan takaa.
Ylpeys on muuttunut nöyryydeksi elämän edessä.
Suru on hävinnyt iloksi pelkästä olemassaolosta.

Silloin et yllättäen osaakaan sanoa mitään, on kuin sinulla ei olisi enää lupaa puuttua lopputulokseen, on kuin se olisi jo pääteasemallaan.

Olen myös aina uskonut sinua täydellisesti ja uskollisesti, sillä sinähän tunnet minut paremmin kuin kukaan muu.

Miksi olisin kuvitellut itsestäni jotain muuta, kuin mitä kerrot minulle?

Naurat minulle ivallisesti, kun kerron olevani henkinen olento, jolla on maallinen, kehollinen elämä.
Kysyt minulta - miksi luulen olevani jotain erikoista, jotain muuta kuin lihaa ja luita?

Kun sinnikkäästi väitän, että olen täällä oppimassa ihmisyyden kokemista ja tunteiden tuntemista - naurusi yltyy kovemmaksi ja kun vielä lisään että kehoni, tämä nahkapuku on minulla siksi, että saisin kokemuksen erillisyydestä kaikkeen ja etten sitä muuten pystyisi tuntemaan, silloin tuskin pysyt omissa "nahoissasi."

Saat minut epäilemään kaikkea, kun kerrot minulle säälivästi, että olen vain yksi ihmisparka, joka miettii olemistaan turhan paljon ja että oikeasti pieni mieleni sekoilee...

Sanot...usko jo... sun tarkotus on tehdä mitä ihmiset yleensä tekee eli hankkia perhe ja työ, nauttia kaikesta mitä näet ja koet ja rahalla voi ostaa kaiken mitä tarvii !
Ei oo mitään muuta, kyllä se yhteen elämään riittää!

Olemme yhtä -  Sinä ja Minä.

Silti erillisiä samassa paketissa.

Ajattelen, että olet kuin huonosti kasvatettu koira, jolle ei ole näytetty omaa paikkaa pitkään aikaan, vaan olet saanut mellastaa ihan vapaasti.

Liian usein olet haistanut pelkoni ja olet käynyt kimppuuni, ahdistanut minut nurkkaan ja raadellut riekaleiksi ilman mitään tunnontuskia.
Voitettuasi olet siirtynyt jonnekin lähettyville pimeään nuoleskelemaan huuliasi.

Lyödyn lyöminen on sinusta tylsää, joten olet jäänyt odottamaan, että kerään voimia ennen seuraavaa hyökkäystäsi.
Olet julmuudessasi ihailtavan rehellinen.

Sanot, että henkisyys on vain minun omaa mielikuvitusta.

Toivon, että voin ajatella....
Kun ajattelen, voin uskoa.
Kun uskon, on se minulle totta.

Ajattelen ja voin uskoa, että kummallakin on oma todellisuutensa, josta kummallakin on oikeus pitää kiinni.

Annan sinun luvan olla se, mitä haluat, nostamatta sinua kuitenkaan oikeaoppineen asemaan tai aliarvioimatta sinua ja voimiasi.

Voimme elää yhdessä, antaen toistemme tehdä omia juttuja niinkuin vanha aviopari, joka ei enää yritäkään käännyttää toisen mieltä.

Kumpikaan meistä ei voisi elää ilman toista.

Kaikessa on kaksi puolta, niin myös meissä.

Sinä olet minun pimeyteni ja minä sinun valosi.

Kumpikaan meistä ei halua muuttua toisiksemme, mutta muistutamme toisiamme siitä miksi olemme olemassa.

Tarvitsemme toinen toisiamme, jotta minä osaisin suunnistaa poispäin pimeydestäsi, peloistani, vääristä uskomuksistani ja sinä taas tarvitset minua muistuttamaan tehtävästäsi, joka on sen muistuttaminen.

Sinä olet vastavoima, jota tarvitsen elämän kokemiseen haasteena.

Ilman sinua elämästä puuttuisi jännitys, odotus, ahdistus, pelko sekä myös toteutuneet toiveet, haaveet, ilot ja yllätykset.

Ilman sinua en voisi elää tätä elämisen harhaa aina yhtä yllättävänä ja opettavana - tuntien tunteita ja eläen niissä täysillä mukana.

Sinä pakotat minut etsimään itsestäni aina sitä parempaa puolta - ilman sinua en sitä edes huomaisi etsiä, enkä siis koskaan voisi sitä myöskään löytää.

Ajattelen ja voin uskoa, että kuoltuani muutut valoksi - olethan hommasi hoitanut ja kaikki hyvin.

Ilman sinua olisimme kaikki puhdasta Rakkautta, mutta menettäisimme sen tavoittelun ja samalla koko elämän idean.

Kiitos, että olet olemassa.

Kuvat: Basilika Santa Minerva,
            Vatican,
            PiazzaVia Veneto,
            Rooma

TOTTUA TOTTUMATTOMAAN

 

                                          Tottua liikkeeseen, joka on pysähtynyt

                                          Tottua jäykkyyteen, joka ei jousta

                                          Tottua kipuun, joka ei mene pois

                                          Tottua suruun, joka istuu vierellä

                                          Tottua aaltoihin, jotka kaatavat nurin

                                          Tottua pintaan, jonka sisälle ei uskalla katsoa

          

         Tottua ajatusvirtaan, joka palaa aina väsyneenä samaan alkuruutuun


                                           Yhtä pakottavasti

                                           Tottua tottumattomaan

                                           kuin  jalkaan, joka on pakko  amputoida,

                                           että saisi vielä elää,

                                           olla yhä elossa, tuntea


                                           Yhtä tottuneesti  
                    
                                   
        Tottua ajatusten virtaan, joka kulkee joka hetki uusissa maisemissa ja löytää

        uusia reittejä uusille puroille, muovaten innostuneita mutkia aina eteenpäin


                                           Tottua liikkeeseen, joka laajenee

                                           Tottua jäykkyyteen, joka sulaa
                                  
                                           Tottua kipuun, joka on vähän aikaa hiljaa

                                           Tottua suruun, joka jo haluaa hymyillä

                                           Tottua aallokkoon, joka keinuttaa kevyesti

                                           Tottua vapaaseen valoon, joka läpäisee kaiken

              Tottua ajatukseen, ettei mihinkään tarvitse tottua

              Tottua ,että elämä on aina kesken eikä koskaan tule valmiiksi

              Elää elämää, joka tuntee iloa, toivoa, liikettä, sulautumista, ihmeitä

              Elää elämää, jota palvellen se palvelee meitä ja sen kautta kaikkea

             Tottua elämään, johon ei voi tottua, koska on siihen aivan liian kallisarvoista

                                               

PUU ON PUHUNUT

Jos antaisimme itsellemme hetkeksi unohduksen lahjan ja saisimme kokea, ettei maailma pyöri vain meidän ihmisten ympärillä ja ettemme ole se universumin suurin ja mahtavin viisaus, joksi olemme itsemme korottaneet...silloin ehkä voisimme katsoa muita eläviä organismeja ympärillämme kunnioittaen, ihaillen, löytäen sieltä täältä elämän viisauksia ja salaisuuksia.

Kiinalaisen lääketieteen filosofian mukaan  " Puu symbolisoi ihmistä rungon pystysuorassa osassa, jota pitää pystyssä alhaalta maa ja ylhäältä taivas.

Puussa on sisällä idea koko kosmoksen luomisesta, sillä se edustaa kaikkea Taivaallisen ja Maallisen välisen toiminnan tuloksena luotua. Ihminen voi aavistaa puiden vitaalisessa kierrossa oman kuolemattoman todellisuutensa, sillä puu syntyy siemenestä ja kun sen sykli huipentuessaan päättyy, palaa se syntymään uudelleen uutena siemenenä. "

(Henkäyksen taiteella parantaminen: Jose´ Luis Paddilla Corral)

Rakastuin puihin muutama vuosi sitten kun elämäni oli muuttumassa monin tavoin.
Tapasin tuon puurakkauteni järven rannalla, enkä saanut siitä silmiäni irti, vaan ihailin sen erikoisia piirteitä -  näytti aivan kuin se olisi käynyt läpi todellisia hirmumyrskyjä, taipunut ja vääntynyt elämässä monelle mutkalle.

En tiedä antoiko tuo puu minulle sysäyksen omaan kasvuuni näkemällä omaa elämääni puun kautta vai olivatko minun ja puun kokemukset niin samankaltaisia, että niistä muodostui jotain yhteistä?
Sillä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, otin iloisena ja kiitollisena vastaan tuon puun antamat ajatukset ja monet oivallukset. Kokemus opetti minua myös katsomaan puita ja luontoa aivan eri taajuudelta kuin aikaisemmin.

Joku puhuu saunatontuille ja minä näen puissa erilaisia ihmisluonteita ja kohtaloita.

                                                   Onneksi meitä riittää joka puuhun !

Ensitapaamisemme jälkeen tuo puu ei jättänyt minua rauhaan. Mieleni alkoi askarrella kummasti sen antamien vaikutelmien ympärillä...se kutsui minua kirjoittamaan tarinaansa. Vaikka se on vain tarina, löydän sieltä monia elämäni asioita ja sen loppu on toivottavasti toiveikas ennustus parhaasta mahdollisesta ratkaisusta  meille kaikille.




                                                    PUUN TARINA

Lentelin kesätuulessa mielivaltaisesti ja olin varma, että jotain ihmeellistä oli tapahtumassa. Lentoni pysähtyi kallioiseen rantatörmään ja siihen jäin. Ympärilläni näin paljon lajitovereitani, jotka eivät päässeet maahan asti, vaan tuuli ja sade huuhtoivat ne järveen.

En tuntenut juuri iloa tai surua, olin vain olemassa. Koin itseni kokonaisena ja olin täynnä energiaa.
Aloitin kasvuni juurtuen kallion rosoiseen  ja kovaan pintaan.
Nautin auringosta, kauneudesta ympärilläni, elämästä yleensä.

Huomasin jo hyvin pienenä, että jouduin tekemään paljon töitä pysyäkseni pystyssä tuolla kalliolla ja otin jo varhain elämänohjeekseni kasvattaa juureni koko ajan paksummiksi ja pidemmiksi. Etsin jatkuvasti uusia väyliä, joihin voisin tunkeutua pitemmälle ja lujemmin, että turvaisin ravinnonsaantini ja saisin olla tässä omassa tutussa paikassani, johon olin tippunut. En osannut verrata omaa tuttua paikkaani mihinkään, koska tuo paikka oli ainoa, josta oli kokemusta.

Nautin elämän mahdollisuuksista ja tunsin, että sillä oli paljon minua varten varattuna.
Ja niinpä todella olikin !

Jo hyvin nuorena elämä alkoi painaa minua maahan ja piti otteessaan hyvin tiukasti vaikka kuinka yritin rimpuilla toiseen suuntaan.
Yleensä sain nostettuani itseni ylös vähin vaurioin ja jatkoin samaa elämää mihin aloin jo nöyrtyneenä tottua.

Koin, että paikka, jossa elin, ei ollut turvallinen, ei antanut sellaista suojaa, jota olisin tarvinnut.
Totuin olotilaan, jossa piti olla jatkuvasti varuillaan, katsoa joka ilmansuuntaan epämiellyttävien yllätysten varalta.
Jouduin puolustamaan itseäni erilaisia väkivaltaisia hyökkäyksiä vastaan ja se alkoi tuntua raskaalta, kuluttavalta työltä.

Murtuneena ja lannistettuna aloin pitää tuota olotilaa normaalina ja aloin pelätä jokaista rajuilmaa, jokaista nälkäistä eläintä, joka tuli liian lähelle. Pelkäsin kylmyyttä, jota aistin jokapuolelta.

Vuosi vuodelta aloin väsyä yhä enemmän taistelemaan kaikkia uhkia vastaan.
Jossain vaiheessa jonkun myrskyn seurauksena osa minusta vain kuoli ja jäi roikkumaan minussa kiinni - mustana, riutuneena, alastomana kuin paljaaksi kaluttuna, muistuttaen minua elämän julmuudesta ja raakuudesta.

Elämä sai minut käpertymään oksieni sisään ja suojaan yhä tiukemmin ja lujemmin. Se sai suojelemaan vaistomaisesti jotain sisälläni, että se jokin olisi edes hiukan turvassa.
Mikä se jokin oli, sitä en tiennyt - ehkä elämä sinänsä.

Olin uhri omassa olemassaolossani, enkä voinut käsittää miksi tämä kaikki tapahtui minulle.

Väsyin elämään yhä enemmän ja tunsin, että kaikki minulle tapahtuva oli epäreilua.
En luottanut enää muihin kuin itseeni.

Katselin kateellisena muiden paremmalla paikalla kasvaneiden puiden helppoa elämää. Niiden ei koskaan tarvinnut nähdä nälkää tai janoa, tuntea kovien tuulten piiskaavan koko vartta pitkin maata.
Niillä oli aina ympärillään muita yhtä suoria  ja vahvoja puita tukemassa ja niin ne pysyivät hyvin pystyssä.
Nuo onnelliset ympärilläni saivat kasvattaa hedelmät puissaan vaivaa näkemättä, venyttämättä juuriaan äärimmilleen veden ääreen.

Seurasin heidän kasvavan kauniina, tasapainoisena, ilman pelkoja tai ikäviä yllätyksiä. Ihailin noita vahvoja, suoria runkoja, jotka nousivat niin vaivattomasti ja tuuheana ylöspäin.

Katkeroiduin -  miksi olin syntynyt? Oliko kaikki tämä kärsimys kaiken vaivan arvoista ja miksi?

Katsoin turhaan ympärilleni, kukaan ei ymmärtänyt mistä puhuin, eikä kukaan nähnyt tai halunnut nähdä, että kärsin.

Ympärilläni ei kasvanut muita - olin yksin ja sain ihan rauhassa kestää yksin omat myrskyni.

Kasvatin paksun kuoren ympärilleni, enkä  sen jälkeen enää välittänyt mistään mitään.

Sitten saapui se päivä, se hyvin lopullinen päivä, jolloin olin saanut tarpeekseni pelosta.

Huusin kaikkialle - tulkaa ja tehkää minulle mitä haluatte, en jaksa tätä enää !

Jäin odottamaan sitä vihoviimeistä hyökkäystä  kaikesta irtipäästäneenä, lannistuneena.

Hyväksyin kaiken...menneen ja tulevan...ihan sama !

Ensin ei tapahtunut mitään...oli aivan hiljaista...en enää tuntenut mitään...olin vain...ja heiluin tuulessa.

Jonkin ajan kuluttua aloin tuntea jotain...lintuja alkoi kerääntyä luokseni ja annoin niiden tulla.

Mitä väliä millään,

nokkikoon minut kuoliaaksi,

antakoon viimeisen iskun...

Pala palalta linnut alkoivat naputtaa pihkaa ja kuonaa rungostani... kuoreni heräsi vähitellen eloon...tunsin kuinka aloin hengittää koko ajan paremmin ja paremmin.

Aloin kiinnittää huomiota ympäristööni ja ensi kertaa koko elämäni aikana näin miten kauniissa paikassa olin kaikki elämäni monet vuosikymmenet elänyt.

En ollut enää pitkään aikaan huomannut mitään muuta, kuin mitä voisin pelätä ja menettää.

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Elämä ja tämä tässä edessäni makaava Maailma haluaisi antaa minulle jotain ottamisen sijaan.

Antaa minulle?  

Tulin uteliaaksi.

Eräänä  aamuna tapahtui jotain ihmeellistä...kun katselin ties monennetta tuhannetta auringonnousua omalta kallioltani - silloin vasta näin sen todella ensimmäistä kertaa....

-OLIN itse tuo auringonnousu sen kaikessa kauneudessa ja loistossa....
ja niinhän olin aina ollutkin, miksen ollut sitä tajunnut aikaisemmin...

Löysin sen jonkin arvokkaan sisältäni, jossa se koko ajan oli lymynnyt piilossa, mutta silti tarjolla.

Tunnistin sen sisimpäni osan, jota olin niin kovasti suojellut, vaikka nyt ymmärsin, ettei sitä kukaan koskaan voisi minulta viedä.

                                              Olin  OLEMINEN OLEMISESSA

                                 Eikä koskaan tulisi mitään muuta OLEMAANKAAN

 Kun halusin ikuistaa tuon oman Puuni valokuvaan, sain siltä nopeasti viestin:

             -  Miksi katsoa ulkokuorta kun todellinen sisin on  aina uusi ja ikuinen.

             -  Näet 'minut' aina ympärilläsi kaikessa luonnossa ja jokaisessa ihmisessä.

             -  Ja vaikka monet heistä eivät vielä ole nähneet omaa auringonnousuaan,

                 he kaikki tulevat sen vielä joskus kokemaan.



"Puut ovat tärkeitä shamanistisia symboleja, jotka kokoavat yhteen ihmisen elämysten mahdollisuudet hänen liikkuessaan heilahdellen kolmen todellisuuden tason välillä: suhteessaan Maahan, suhteessaan ihmiskuntaan ja vielä ollessaan suhteessa Taivaan kanssa."

(Henkäyksen taiteella parantaminen: Jose´ Luis Paddilla  Corral )

VALONTAIVUTTAJA

Inspiroiduin auringosta ja sen suorista säteistä.

Kaikki on valoa, sinä ja minä - kaikki samaa valohiukkasten tanssia joka on järjestäytynyt valo-olennoiksi ja viritetty hienovaraisesti pysymään kasassa.

Valoenergian avulla olemme yhteydessä kaikkeen ympärillämme  - myös toisiimme.

Valon luonnehan on suora , rehellinen, se valaisee kaikki ja lämmittää kaikkia yhtä anteliaasti tai armottomasti -se ei käy kauppaa.

Mutta meihin valokyhäelmiin on kuitenkin tiputettu jännä asia sisään aivan kuin extrana eli TAHTO.

Tuo tahtosi valitsee mihin suuntaan valosi taipuu....ajattele...

                                 - OLET VALONTAIVUTTAJA !

Aina kun taivutamme valoamme, tahtomme välityksellä omien itsekkäiden tai negatiivisten pyrkimysten suuntaan - ajattelemalla, tuntemalla -  tulee se aina vähemmän ja vähemmän sydämestä. Silloin se menettää suoruuttaan, aitouttaan, emmekä pysty ilmentämään valoa tai elämäntehtäväämme oikein.

Tuo mahtavin voimamme Tahto ...yhdistettynä opetuksiimme (joita emme sattumalta muista), antaa meille triljoona mahdollisuutta tehdä itsellemme tässä elämässä oharit !
Ja ylhäällä todetaan...hohhoijaa...ei se tajunnut vieläkään...no ehkä ensi kerralla...annetaan sille nyt vähän rankempaa kamaa jospa se heräisi.

Valosta on monien mutaatioiden mutkien kautta syntyneet jotkut puhtaimmin valoa ilmentävät ihmiset kuten Äiti Amma ja monia muita,  mutta toiseen suuntaan  riittää liikaakin esimerkkejä...paljon pimeyttä...paljon mutkalle mennyttä vääristynyttä valoa.

Tuossa toisessa ääripäässä on myös paljon sellaista jota inhoamme ...mutta valitettavasti me tarvitsemme tuon jokapäiväisen paskamme, sillä eihän valolla voi olla pyrkimystä parempaan jos ei ole tilaa mistä pyrkiä pois.

Valon oma tahto on RAKKAUS.

Olemmeko rehellisiä sydämellemme ja sieltä tulevalle  aidolle informaatiolle ja pyrkimyksille ?
Päästämmekö sitä suorana ulos, jolloin se palvelee kaikkea ja kaikkia vai vääristämmekö sen heti tulovaiheessa ja uskottelemme itsellemme että se sellaisenaan on totta?

Suljemmeko sydämen oikeat viestit tietoisuudestamme johonkin tiettyyn aivojemme lokeroon ja annamme tottumusten, pelkojemme toteuttaa vanhaa kaavaa, johon olemme itsemme ihan itse taivuttaneet ?

Valo on rakkautta ja rakkaus on valoa - aina valmiina käyttöönotettavaksi joka tunteessa, teossa tai tilanteessa ja joka ajatuksessa. Parasta mahdollisimman suorana nautittuna.

VAPAUDENPELKO

Säälin kissojani. Säälin kun ne yrittää napata kärpästä ulkona ja saalis jää parin sentin päähän käpälästä tai kun ne peput täristen vaanii perhosta ja lyhyen matkaa kirmattuaan mätkähtävät maahan narun pysäyttämänä.

Säälihän oli sairautta, onko oikea sana siis myötätunto?
Myötätuntoinen tekisi ehkä jotain niiden tilanteen parantamiseksi, jos se olisi hänestä kiinni.
Minä itsehän pidän niitä kuitenkin narussa kiinni, enkä ole mitenkään aikomassa päästää niitä vapauteen, joten ehkä sääli on oikeampi sana...säälin niitä että ne sattuivat saamaan minut.

Minähän voisin päästää ne vapaiksi kuin linnut ja pörriäiset mutta miksi en sitä tee?
Onko syynä pelko niiden menettämisestä liian suuri vai onko se surun pelko mikä siitä aiheutuisi?
Suojelenko itseäni ylimääräisiltä suruilta ja samalla estän vapauden joltakulta toiselta?
Peitänkö tuon ajatuksen tekosyyhyn, että suojelen niitä ulkopuolisilta vaaroilta kuten naapureiden myrkyiltä, autoilta ym?

Onko tuo naru sittenkin omassa kaulassani ja pelkään päästää itseäni irti tekemään kaikkea mitä sieluni halajaa...?

Pelkäänkö vapautta...sitä tunnetta kun on irti velvollisuuksista, rutiineista, säännöistä ja olisi vain sitä mitä sisimmältään oikeasti on?
Ja mitä se olisi?

Määrittävätkö nuo asiat minut niin hyvin itselleni että pelkään katsoa niiden taakse - onko siellä muuta kuin nuo jokapäiväiset velvollisuudet, rutiinit, arkipäiväiset säännöt?

Millainen olisi se vapaus joka olisi täydellinen ja joka tuntuisi hyvältä joka hetki?
Selittääkö mielemme meille, että sellainen olisi vaarallista ja menisimme sekaisin?
Ja että kannattaa pysyä kaikessa "normaalissa" muuten menettää elämän hallinnan?

Määrittelenkö itseni tuon mieleni tekemän pelkokuvan kautta?

Mitähän egolleni tapahtuisi vai tapahtuisiko mitään jos pakkaisin kimpsuni ja lähtisin maailmanympärysmatkalle taskussa vain menolippu seuraavaan paikkaan? Tipahtaisiko se kyydistä ja saisin kokea tuon hetken, jossa mikään ei määrittelisi minua mitenkään?

Olisiko se sellainen hetki josta Rumi puhuu runossaan?...Jos edes kerran pääsisit itsestäsi.....

Houkuttelevaa...

Pääsisin ainakin irti jokapäiväisistä rutiineista ja säännöistä ym. ja se olisi eräänlaista vapautta kyllä, mutta mieleni pysyisi kuitenkin samana ja kehittelisi monia uusia sääntöjä ja rutiineja.

Ehkä suurin anti tuollaiselta matkalta olisi tajuaminen, että kaikki on mukanasi mitä tarvitset missä vain, jos vain olet halukas siihen tutustumaan.
Sitä en saa ehkä koskaan tietää, koska en ole menossa ympäri maailmaa ainakaan ihan lähiaikoina.

Jos uskaltaisin päästää kissani ulos ja luottaa maailmankaikkeuden mahtiin ja suojelukseen että ne tulevat takaisin, jos haluavat ja etten voi pakottaa niitä olemaan turvassa luonani vain koska minä haluan, tuntisinko itseni vapauttajaksi tai hyväksi ihmiseksi?
Saisinko myös samalla itselleni enemmän vapautta oman pääni sisälle? Vai onko nuo kaksi täysin eri asiaa ja olen aivan "nuts" kun edes vertaan niitä keskenään?....ehkä.

Onko mahdollista samaan aikaan toimia vapautta riistävästi ja samalla nauttien vapaudesta itse?
Väheneekö toinen toisen kustannuksella vai olemmeko me ihmiset niin viisaita että osaamme tuon tempun?

Päästää kotieläimet vapaaksi - ei silti hyvä homma, sillä onhan niillä kuninkaalliset oltavat meidän luomassamme turvapiirissä.

Me ihmiset olemme kuitenkin vapaita katkaisemaan omat narumme, hyppäämään tuntemattomaan vaikka pelottaa, emmekä tiedä ottaako joku meidät kiinni - olemme etuoikeutettuja eläimiin nähden tekemään omat valintamme joka hetki aina uudestaan ja  joka hetki aina toisenlaisiksi jos niin haluamme. Estääkö meitä vain vapaudenpelko?

KATKERA MALJA

Jos sinulle tarjottaisiin pullollinen katkeruutta ihan huvin vuoksi, ottaisitko edes kulauksen?
Kukaan tervejärkinen ei sellaista tekisi.
Onnellisuuden pullosta juojia olisi paljon enemmän tyyppejä jonossa.

Miksi sitten katkeruudesta on niin vaikea päästä eroon vaikka tiedämme, että sen poistuminen ajatuskuvioistamme tekisi meidät vain onnellisemmaksi ?
Siis ihan vapaaehtoisesti roikumme katkeruudessa estäen paremman olon...Haloo !

Selittääkö mieli meille, että koska olemme kärsineet vääryyttä, niin olemalla katkera saamme jotenkin jonakin päivänä oikeutta itsellemme, kun tarpeeksi kauan odotamme? Miten tuonkin oikein onnistumme itsellemme vakuuttamaan ?

Uhriasenteen huomaaminen itsessään on todella vaikeaa, koska on niin helppoa mennä kärsivän rooliin ja saada sympatiaa. Vielä vaikeampaa on luopua tuosta sympatiasta, koska sehän antaa oikeutuksen  koko kärsimykselle ja uhreina tunnemme itsemme paljon paremmiksi ihmisiksi.
Se antaa meille korokkeen, josta voimme katsella ylhäältä kärsimyksemme aiheuttajaa. Muiden myötätunto tekee myös niin hyvän olon, että kukapa siitä haluaisi luopua.

Mutta....Mitä jos joku päivä oliskin niin kyllästynyt omaan napaan tuijottamiseen ja päättäiskin antaa itselleen mahdollisuuden nähdä tuon katkeruuden, vihan, surun läpi?
Oliskin halukas näkemään kaiken täydellisyyden epätäydellisyydessä ?
Oliskin halukas ottamaan vastuun omista ajatuksistaan - katkeruutta voi olla vain jos ajattelet niin.
                        Miltä tuntuisi ottaa vastuu ihan koko elämästäsi?
                        Miltä tuntuisi ajatella katkeruudenkin kaatava ajatus:

                           -MINÄ IHAN ITSE LOIN TÄMÄN KAIKEN

Sen ajatuksen takana onnellisuus odottaa valmiina ilman katkeruuden häivääkään.

MATKALLA

                                                 


                                       Ihana muisto muistamattomasta,

                                       ikuisesta kesästä,

                                       kauniista unesta,

                                       on meissä kaikissa samanlainen.

                                       Joissakin syvällä , joissakin näkyvissä.

                                       Se unen muisto liikuttaa kaikkia samaan suuntaan,

                                        hitaasti tai nopeasti...aika odottaa.

MERKITYS JOLLEKIN - IHAN MILLE VAAN

                   




Vanha Bonnie T:n biisi ... every now and then I fall apart... on lause joka laulettuna tuntuu kevyeltä ja jopa hauskalta, sitä voisi laulaa esim. siivotessa tai humalassa.
Mutta kun kirjoitan tekstinä melkein saman asian, on sen luonne heti vakavampi ja jokainen reagoi siihen oman historiansa mukaan.

Jos olet joskus joutunut hetkeen, mikä on niin hajottava, minuuden rikkova, ahdistava, epätodellisen epätoivoinen, että on pakko etsiä merkitystä ihan mistä vain, mille vaan, mikä helpottaa oloa...

-Istut kivellä ja katsot maahan,
-otat käteesi tikun,
-katkaiset tikun....kun näet, miten se menee rikki, tajuat, että kaiken saa rikki !

-Mutta kun yhdestä tulee kaksi....on niillä silti yhteys alkuperäänsä...joka on yksi !

Tuon merkityksen ymmärtäminen voi pelastaa ihmiselämän hajoamiselta tuhansiksi palasiksi.
-Et ole koskaan rikki...olet aina täydellinen...ja se täydellisyyden energia on aina löydettävissä uudestaan, koska se olet sinä, osa kaikkea, et enempää, et vähempää.
Pisara meressä - meri pisarassa

ELÄMÄ ON PEILI - MUTTA MILLE ?

                    


      
                                   Onko kaikki elämässä vertauksia kaikelle?

                                  Muurahaiskeko ihmisten toiminnalle?
                                  Linnut keveydelle tai taivaalliselle olotilalle?
                                  Kivet kovuudelle tai jähmeydelle?
                                  Kukat kauneudelle tai herkkyydelle?
                                  Vuoret suuruudelle?
                                  Vesi elämälle?
                                  Ihminen Jumalalle, Valolle, Hengelle?

                                  Onko kaikkein vaikeinta nähdä
                                  ihminen peilinä Jumalalle
                                  vaiko Jumala ihmisessä?