Säälin kissojani. Säälin kun ne yrittää napata kärpästä ulkona ja saalis jää parin sentin päähän käpälästä tai kun ne peput täristen vaanii perhosta ja lyhyen matkaa kirmattuaan mätkähtävät maahan narun pysäyttämänä.
Säälihän oli sairautta, onko oikea sana siis myötätunto?
Myötätuntoinen tekisi ehkä jotain niiden tilanteen parantamiseksi, jos se olisi hänestä kiinni.
Minä itsehän pidän niitä kuitenkin narussa kiinni, enkä ole mitenkään aikomassa päästää niitä vapauteen, joten ehkä sääli on oikeampi sana...säälin niitä että ne sattuivat saamaan minut.
Minähän voisin päästää ne vapaiksi kuin linnut ja pörriäiset mutta miksi en sitä tee?
Onko syynä pelko niiden menettämisestä liian suuri vai onko se surun pelko mikä siitä aiheutuisi?
Suojelenko itseäni ylimääräisiltä suruilta ja samalla estän vapauden joltakulta toiselta?
Peitänkö tuon ajatuksen tekosyyhyn, että suojelen niitä ulkopuolisilta vaaroilta kuten naapureiden myrkyiltä, autoilta ym?
Onko tuo naru sittenkin omassa kaulassani ja pelkään päästää itseäni irti tekemään kaikkea mitä sieluni halajaa...?
Pelkäänkö vapautta...sitä tunnetta kun on irti velvollisuuksista, rutiineista, säännöistä ja olisi vain sitä mitä sisimmältään oikeasti on?
Ja mitä se olisi?
Määrittävätkö nuo asiat minut niin hyvin itselleni että pelkään katsoa niiden taakse - onko siellä muuta kuin nuo jokapäiväiset velvollisuudet, rutiinit, arkipäiväiset säännöt?
Millainen olisi se vapaus joka olisi täydellinen ja joka tuntuisi hyvältä joka hetki?
Selittääkö mielemme meille, että sellainen olisi vaarallista ja menisimme sekaisin?
Ja että kannattaa pysyä kaikessa "normaalissa" muuten menettää elämän hallinnan?
Määrittelenkö itseni tuon mieleni tekemän pelkokuvan kautta?
Mitähän egolleni tapahtuisi vai tapahtuisiko mitään jos pakkaisin kimpsuni ja lähtisin maailmanympärysmatkalle taskussa vain menolippu seuraavaan paikkaan? Tipahtaisiko se kyydistä ja saisin kokea tuon hetken, jossa mikään ei määrittelisi minua mitenkään?
Olisiko se sellainen hetki josta Rumi puhuu runossaan?...Jos edes kerran pääsisit itsestäsi.....
Pääsisin ainakin irti jokapäiväisistä rutiineista ja säännöistä ym. ja se olisi eräänlaista vapautta kyllä, mutta mieleni pysyisi kuitenkin samana ja kehittelisi monia uusia sääntöjä ja rutiineja.
Ehkä suurin anti tuollaiselta matkalta olisi tajuaminen, että kaikki on mukanasi mitä tarvitset missä vain, jos vain olet halukas siihen tutustumaan.
Sitä en saa ehkä koskaan tietää, koska en ole menossa ympäri maailmaa ainakaan ihan lähiaikoina.
Jos uskaltaisin päästää kissani ulos ja luottaa maailmankaikkeuden mahtiin ja suojelukseen että ne tulevat takaisin, jos haluavat ja etten voi pakottaa niitä olemaan turvassa luonani vain koska minä haluan, tuntisinko itseni vapauttajaksi tai hyväksi ihmiseksi?
Saisinko myös samalla itselleni enemmän vapautta oman pääni sisälle? Vai onko nuo kaksi täysin eri asiaa ja olen aivan "nuts" kun edes vertaan niitä keskenään?....ehkä.
Onko mahdollista samaan aikaan toimia vapautta riistävästi ja samalla nauttien vapaudesta itse?
Väheneekö toinen toisen kustannuksella vai olemmeko me ihmiset niin viisaita että osaamme tuon tempun?
Päästää kotieläimet vapaaksi - ei silti hyvä homma, sillä onhan niillä kuninkaalliset oltavat meidän luomassamme turvapiirissä.
Me ihmiset olemme kuitenkin vapaita katkaisemaan omat narumme, hyppäämään tuntemattomaan vaikka pelottaa, emmekä tiedä ottaako joku meidät kiinni - olemme etuoikeutettuja eläimiin nähden tekemään omat valintamme joka hetki aina uudestaan ja joka hetki aina toisenlaisiksi jos niin haluamme. Estääkö meitä vain vapaudenpelko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti